Nolotus

Okei, mua nyt häiritsee ihan hirveesti mitä mahdatte musta ajatella. Olen huono blogin pitäjä kun en ole kirjoitellut. Tosin mulla on syyni siihenkin. Erosinhan tällä viikolla Jussista, sekä päädyin tekemään abortin. Ei ollut näitä ennenkään kovin helppoa, liioittelematta.

Viime viikot ovat vierineet erittäin hitaasti. Parin viikon päästä viime postauksesta aloin olla varma, etten pystyisi lasta synnyttämään. Tähän ratkaisuun sitten päädyin monien kyynelien ja epätoivontunteiden johdattelemana, eilen kaikki sitten tapahtui ja se on nyt sitten lopullista. Mulla oli ensin maanantaina lääkäri, jota en ollut saanut aikasemmin. Siellä mulle tehtiin gynekologinen tarkastus ja mentiin ultraan. Oli kieltämättä kummallista kokea tuo juttu ihan itse, kun muuten vaan nähnyt sen telkkarissa. Kyllä siitä vaan ihan erityinen tunne syntyi. Ja siellä se möhkäle oli, parin kuukauden ikäisenä. En oikeen ajatellut siinä tilanteessa mitään, en oikeastaan halunnut edes ajatella. Olinhan jo varma päätöksestäni. Varma, niin kummallinen sana. En ole koskaan mistään ollut varma, muutakun siitä, että olen raskaana. Oikeasti en ollut todellakaan varma mitä haluan. En ollut edes siitä varma, että olisiko vauvan parempi täällä, vai onko mahdollista, että parempi onkin jättää tuo olio tietämättömäksi kaikesta tästä. Nyt puhun niin kummia, että alan itsekin pitämään itseäni vähän hölmönä. Hmh. Mä kuitenkin päätin sitten varata ajan keskeytykseen. Sen jälkeen, kun sain tietää mun raskaudesta, mulla ja Jussilla alko menee todellisen huonosti. En oikeastaan tiedä, että oliko se vaan sitä, että mä halusin meillä menevän huonosti vai mikä oli. Aloin olla koko ajan väsynyt. Saatoin nukkua 12 tunnin yöunet ja sitten kolme tuntia päivällä. En jaksanut valvoa myöhään, olin aivan loppu. Pahoinvointi alkoi astua kuvioihin. Erilaiset normaalit ruoat alkoivat olla etovia ja aloin syömään vähemmän. En vaan kertakaikkisesti pystynyt kovasti syömään, mikä on kohdallani todella erikoista. Olenhan ruokaa rakastava ihminen. Aloin saada kummasti mielihaluja, kuten tässä loppuvaiheilla oli tuoremehu ja yleensäkin kaikki raikkaat ruoat ja juomat. Rinnat mulla kasvaneet ihan kamalan paljon ja vatsa ollut kovin turvonnut, muuten ei kyllä raskaudesta mitään merkkejä ole näkynyt.
Mun olisi pitänyt tehdä yksi koulujuttu ennen valmistumista tässä, mutta mulla kertakaikkiaan ei siihen ole ollut voimia. Raskaus on kyllä maailman kummallisin asia, mitä ihmiskehossa voi tapahtua kaikkine muutoksineen. Ihmettelen tässä, miten voimaton oon ollut, ei yhtään tyypillistä mulle. Mua ei viime viikolla enää voinut kiinnostaa yhtään Jussin kanssa olo, se teki tässä ajassa niin kamalia virheitäkin. Alko tuntua, että joudun koko ajan kantamaan vaan huolta Jussista ja vahtaamaan sitä. Siinä kaiken muun sivussa. Olin jo vaivihkaa vienyt tavaroitani takaisin kotiin. Huomasin, että tunteet ovat vähän muuttuneet ja niinpä me sitten lähes yksipuolisen keskustelun jälkeen erottiin keskiviikkona. Ja niin, minä siis itkin ja kerroin mikä mättää ja Jussi sanoo vieressä "niin, kyllä mäkin tällä viikolla ajattelin, että mahtaakohan tää sitten toimiakaan". Muuta lausetta tuskin kuulin hänen suustaan sinä iltana. Ette varmasti ymmärrä näitä mun ajatuksia ollenkaan ja tää ero kuulostaa varmasti kummalliselta, mutta jos vain tietäisitte kyseisen henkilön, ette ihmettelisi päätöstäni hetkeäkään. Jussilla ei ole minkäänlaista vastuuntuntoa. Toisaalta taas omistaa kovin erikoisen arvomaailman. Muutenkin uskon, että Jussin olisi vähän kasvettava, jotta hänen kanssa pystyisin elämään. Nyt vain kävi näin. Tottakai mua surettaa ja olisin halunnut yrittää, mutta tiedän vaan mikä on mulle parhaaksi. Parhaaksi ei ollut toi suhde. Luottamuskin oli niin kärsinyt jo ennen kun edes alettiin seurustella. Mut kyllä mä ikävöin Jussia aika paljon. Koitan vaan olla ajattelematta sitä. Tiedän vaan, että kuinka paljon muhun sattuu, kun se taas löytää jonkun uuden hoidon tässä joku päivä ja saan kuulla siitä. Sellanen se on. Tilannetajukin on siltä aina vähän hukassa. Ja tarkotukseni ei tässä ole todellakaan haukkua Jussia mitenkään. Kyllä mä häntä rakastin ja kyllä vieläkin, vaikka vähän aikaa seurusteltiinkin vaan. Kaikkea tapahtui vaan liikaa, liian pienessä ajassa. Näin mä sen ajattelen. Ja ehkä oon vaan heikko ihminen, kun en kaikkea jaksanut. Tää raskaus vaan sai mut tajuamaan niin paljon. Sai mut tajuamaan, mikä oikeesti on todellisuus.

Torstaina mulla oli raskauden keskeytys aika. Siellä olin polikliniikalla tunnin verran odotushuoneessa täyttelemässä kaiken maailman lappuja ennen kuin mut kutsuttiin sisään. Tuli sielläkin niin syyllinen olo. Mielessä pyöri vaan "tietävätköhän nuo muut mitä mä olen tekemässä?". Menin vastaanotto huoneeseen, jossa oli kaksi mukavaa naislääkäriä. Toiselle annoin täytetyt laput, joiden avulla hän alkoi kysellä kaikennäköistä. Olin koko ajan itkun partaalla. Lähetteessä luki jotain tuoreesta suhteesta ja multa kysyttiin, että onko mun poikaystävä sitten mun tukena. No tietenkin aloin itkeä ja kerroin erosta.Siinä sitten esiteltiin kaikki psykiatriset puhelimet sun muut. Mulle suoritettiin vielä ultraäänitutkimukset, jonka jälkeen mut laitettiin taas odotushuoneeseen. Puolentunnin odottelun jälkeen pääsin taas vastaanotolle ja siellä mulle annettiin ensimmäinen pilleri. Tiesin, että jos sen otan, ei paluuta enää ole. Kesti hetki, ennen kuin sain sen suuhuni ja nielaistua. Ajattelin vaan sitä, että se lapsi ei koskaan saisi sellaista onnellista elämää, mitä olisin hänelle toivonut, jos hänet tähän maailmaan päästäisin. Näin on parempi, ajattelin. Lähdin sairaalasta kahden jälkipillerin ja  kipulääkereseptin kera. Lauantai aamulla olin Camillan luona ja otin pillerit ohjeen mukaan alakautta särkylääkkeiden syönnin jälkeen. Sitten menin sänkyyn odottelemaan mahdollista kipua. Oli kamalaa, kun en ollenkaan tiennyt minkälaista kipu olisi ja kuinka kipeää kaikki tekisi. En osannut aavistaakkaan. Jo tunnin päästä aloin olla tuskissani ja oksentelin supistuksien aiheuttaman vatsakivun vuoksi. Vatsa oli sekaisin ja valehtelematta vuosin verta kuin vesiputous. Kivut olivat niin käsittämättömät, että uskoin kuolevani. Olin yksin, huusin ja itkin kuin viimeistä päivää ja melkein lupasin itselleni, etten koskaan voi synnyttää, jos se kerran enemmän sattuu. Että nostan vaan hattua teille synnyttäneet naiset! Kaipa se on eriasia, kun on jotain, mitä sen kivun jälkeen odottaa. Silti tämä oli maailman kamalin kokemus. Kipu loppui sitten kun huomasin, että jotain tippui vessanpyntyssä olevan paperikasan päälle. Siinä se oli ja itkin kuin hullu. Tässä vaiheessa olisin tosissani halunnut olla jo kuollut.

Tässä oli oma kokemukseni raskauden keskeytyksestä. Ei ole millään tavoin helppo henkisesti, eikä varsinkaan fyysisesti. Siksi en voi toivoa tätä kokemusta kenellekkään. IKINÄ.

Mitä pitäisi ajatella?

Kaksi positiivista. Ehkä mun pitää sitten vain uskoa tähän? Ei kai ne testitkään niin paljoa voi valehdella... Varasin tänään ajan lääkärille, tosin pääsen sinne vasta kolmen viikon päästä, johtuen siitä, että tämä on tämmönen helkutin käpykylä, jossa ehkäisyneuvolan vastaanotto on auki vain kahdesti viikossa. Pelottavaa olla niin kauan raskaana kun mielipiteet lapsen pitämisestä vaihtelevat jatkuvasti. Tiedän kuitenkin, ettei sillä lapsella olisi niin hyvä olla tällasessa elämässä. Mulla on vielä niin paljon opittavaa ja koettavaa. Mun mieli myrskyää koko ajan. Voi olla hetki, jolloin oon tosi ilonen kaikesta, mutta samaan aikaan saatan alkaa itkeä samantien. Tällasia tunnemyrskyjä en tosiaan odottanut. On vaan niin kovin kummaan koko ajan ajatella, että mun sisällä on varmaan oikeasti joku. Fyysisesti tunnen koko ajan jotain outoa mun kehossa tapahtuvan, tosin en sitten tiedä kuvittelenko vaan kaiken. Vatsaa nipistelee aina välillä, rinnat on arat, koko ajan on kylmä ja väsyttää. Ja tietysti menkat 8 päivää myöhässä. Ehkä pitää uskoa tähän? En vaan voi ajatella, että tää olisi totta. Ja jos totta puhun, en haluaisi, että tää on totta. Kuitenkin tiedän monia ihmisiä, jotka ovat nuorena lapsen saaneet ja silti pärjäävät todella hyvin. En vaan osaa kuvitella itseäni äitinä. Onko se väärin? Voi olla hetkiä kun huudan tunnevyöryn saavuttua Jussille, että mä haluun tappaa tän lapsen. Toisinaan haluan, että Jussi silittelee mun vatsaa ja kyselen "mitä sitten, jos meillä olisi tää vauva?". Onko oikein, että puhun näin kamalasti välillä tästä vauvan alusta? Oon kertonut joillekkin ystävilleni ja ovat ottaneet aika hyvin asian, vähän järkytyksella tietenkin jotkut. Kaikki kyllä ovat luvanneet olla tukena, mitä ikinä sitten päätänäkin. Jos totta puhutaan, en haluaisi tätä lasta, en synnyttää sitä. Mutta en myöskään halua tappaa sitä. Kuulostaa niin kamalalta... Olen jokatapauksessa päättänyt, etten ainakaan halua alkoholia juoda, ainakaan ennen lääkäriä ja lopullista päätöstä.

Ajattelin nyt vaan vähän päivittää tilannetta ja olisi tietysti kiva, jos ihmiset voisivat kertoa, jos on ollut samanlaisia kokemuksia. Tarvitsen niitä.

Ja pahoittelen näitä lyhyitä kirjotuksia. Mulla ei nyt niin kovasti vaan ole pään sisällä mitään ajatuksia. Olen itsekkin hämilläni.