Ahdistuneisuuden lähde

Ajattelin nyt heti tulla tänne kertomaan, että taidankin tietää mistä tuo mun ahdistuneisuus on saanut alkunsa. Aluksi voisin myös kertoa, että mulla ja Jussilla ei ole n. kolmeen viikkoon ollut kunnollista seksielämää. Oon ollut kovin haluton, enkä ole halunnut, että se lähestyy mua. Oon myös ollut hyvin kiukkuinen koko ajan Jussille, enkä itsekkään tiedä miksi; nyt taidan kuitenkin tietää.

Aloin tossa pari päivää sitten lukea nettipalstoja raskauden ensioireista. Huomasin jotain yhtäläisyyksiä itseeni ja omaan käyttäytymiseeni. Menkat olivat pari päivää myöhässä, mutta oon aina ajatellut, että en olisi kovin hedelmällinen, enkä siksi uskonut, että kyseessä voisi olla raskaus. Ajattelin tavallista hormoonihäiriötä kun menkat olivat myöhässä. No, tänään sitten Camillan kanssa mietittiin, että pitäisiköhän mun ostaa raskaustesti kun menkat kerran jo 6 päivää myöhässä. Halusin vain varmistua siitä, että EN ole raskaana. Testissä kuitenkin on kaksi viivaa. Ajattelin tehdä toisen testin vielä aamulla, jottai saisin edes vähän luotettavamman varmuuden tästä. 

Sanomattakin on varmaan selvää, että olen aika sekaisin. Haluan kouluttautua, enkä jäädä tän ikäsenä kotiin lapsen kanssa. Ehkä olen monen ihmisen mielestä kovin moraaliton, jos päätyisin tekemään abortin. Musta vaan tuntuu, etten ehkä olisi valmis vielä. Toisaalta taas, jos mun vatsan sisällä kasvaa joku pieni olento, miten voin tuhota sen mahdollisuudet selvitä tähä maailmaan? Olen hukassa. Jussille en vielä kertonut, kuitenkin meinasin kertoa pian. Mutta entä jos mä en halukkaan olla Jussin kanssa aina? Herranjumpulat sentään mehän ollaan seurusteltu vasta alle 2 kk. Ei tässä näin pitänyt käydä. 

Pahoittelen tekstin sekavuutta, mutta tunteeni ovat nyt kovin sekavat. 

Mikä ahdistus?

Heippa kaikki! Oon nyt tässä kovasti ajatellut lähiaikoina, että millätavoin jatkan tätä mun kirjottamista nyt jatkossa... Need your help a little! Elikkä siis jatkanko kirjottamista mun normaalista tylsästä elämästä, vai haluutteko jotain mun omia mielipiteitä jostain asioista vaiko pitäiskö mun tuoda itteäni jotenkin vähän esiin? (ei siis tietenkään liikaa, haluunhan pysyä piilossa...). No mutta nyt kuitenkin, ajattelin tässä kertoa vähän kuulumisia.

Elikkä kuten tää otsikkokin jo saattaa joillekkin kertoa, mun tän hetkinen olo on aika ahdistunut. Eilen näin äidin ensimmäistä kertaa joulun jälkeen. Viimeksi kun sen kanssa puhelimessa puhuin, se haukkui isän pystyyn niin en sitten halunnut eilenkään sille puhelimeen vastata. Sitä edellisellä kerralla oli haukkunut mamman pystyyn. Voi luoja... No hän sitten ilmoitti tekstiviestillä olevansa melkeen täällä meillä päin ja että haluaa tavata. En vastannut viestiin. Mutta äiti on kyllä sen verran ovela ihminen, että keksi sitten sekoittaa pikkusiskoni sijaisisän tähänkin soppaan mukaan. Sijaisisä sitten soitti minulle ja lupauduin näkemään äidin. Ensimmäinen lause, jonka äiti tavattuamme suustaan päästi oli "Kai sä sitten tarjoat mulle huomenna kahvin, kun mulla ei ole rahaa?" Kyllä, tässä taas tämä ihana äitini. Nähtiin eilen vain pikaseen ja sovittiin, että tänään nähtäisiin paremmalla ajalla. Kuitenkin äiti ilmoitti kaupungilla olevan liikaa melua, joten ei pääsisi tulemaan. Ajattelin, että ei sitten. Ei mua kiinnosta oikeastaan enää, tuntuu kun olisi vaan parempi elää ilman. Sekottaa vaan mun päätä koko ajan ja sai mut eilenkin itkemään hysteerisesti kun tajusin, miten sekasin se taas on. Sen elämä on pelkkää suoraa putkea. Siten, että joutuu elämään vaan tässä päivässä, koska sillä ei oo todenmukasia suunnitelmia. Toiseksi, se ei edes muista enää mitään, mitä sille sanoo. Sen todellisuuden kuva on jotenki häilyvä. Tai näin mä nään asian.
Tänään näin Maritan pitkästä aikaa vapaa-ajalla ja tuli kamala ikävä entisiä aikoja. Aikaa, kun mulla oli aikaa myös mun ystäville. Nyt olo on ku idiootilla, kun joka päivä tajuun sen ruman seikan, että oon vaan koko ajan Jussin kanssa. Ei sen näin pitänyt mennä? Missä helvetissä on mun yksityisyys? Ei taida kuulua mun sanavarastoon enää... Kysyin tänään Maritalta, että miten se on kestäny sen poikaystävää melkeen vuoden ku nyt puolentoista kuukauden jälkeen tää mun suhde Jussin kanssa alkaa olla mun mielenterveydelle ylitsepääsemätön jäävuori. Marita nauroi vaan. Mulla on ihan hirveä ikävä mun entistä elämää, elämää entisten ystävien kanssa. En väitä, etteikö poikaystävää ja ystäviä molempia sais mahdutettua yhden kiireettömän ihmisen elämään, varsinki nyt ku koulukin loppui, mutta kun Jussi nyt vaan sattuu haluamaan aina, että olen sen luona yötä jne. Camillan kanssa olin myös tänään. Sitten sovittiin Jussin kanssa, että se tulee mun ja Camillan kanssa myös. Sanoin ihan suoraan Camillalle, etten oikeestaan jaksaisi nähdä Jussia edes tänään. Olin vähän itekkin yllättyny mun kommentista sen sanomisen jälkeen. Mutta siltä musta tuntui, että en vaan jaksaisi. Jussi on ihana, mutta näen sitä koko ajan. Eikä se ole meidän parisuhteelle mun mielestä niin kovin terveellistä. Olin tänään töissä. Toi siivoustyö on sinäänsä inhottavaa, kun joutuu olemaan koko ajan yksikseen omien ajatusten kanssa. Töissä ahdisti äiti, Jussi, sekä jo parantunut, mutta uudelleen ilmestynyt ihotautini, tänään tehdyt ammattikorkeehaut. Täytyy varmaan mennä taas huomenna lääkäriin. Töiden jälkeen soitin Camillalle. Keksin sen sanan, jota koko päivän olin mielestäni etsinyt: olo on niin kahlittu. Olen käynyt mun parisuhdetta koko päivän läpi uudestaan ja uudestaan, enkä tiedä onko se normaali. Onko normaalia, että mä kiukuttelen joka ikisestä asiasta Jussille ja suutun joka ikisestä asiasta? Tiedän, että näitten asioiden joukossa on ihan oikeitakin suuttumisen aiheita. Jussi ärsyttää mua koko ajan tahallaan. Edellispäivänä sanoi mua ylimieliseksi kun ollaan muiden seurassa. Mä tiedän, etten ole koskaan ollut ylimielinen. Mulla on niin vähän ollut mitään. Koskaan. En ole oikeen voinut. En kyllä halunnutkaan olla. Kävin tona iltana vakavan keskustelun Jussin kanssa siitä, että mun pitäisi olla enemmän kotona, säännöllisestikkin. Ehkä se vois auttaa meiän mun mielestä kuihtuvaa parisuhdetta. Tai kun Jussin mielestä meillä varmaan menee hyvin. Mutta meneekö meillä sitten jos mä en niin tunne? Tänäänkin töissä pyöri tällaset lauseet päässä: "Pitäisi varmaan pitää taukoa Jussin kanssa" "Pitäisiköhän jättää Jussi, etten satuta sitä myöhemmin" "Tai sitten vaan teeskentelen, että nyt kaikki on hyvin ja sitten tää olo menee pian ohi". Mietin usein, olenko onnellinen. Jos joku kysyisi nyt "oletko onnellinen?", vastaisin luultavasti, että en. Mutta kun miettisin asiaa hetken... Mulla on poikaystävä, mulla on ystäviä, mulla on työpaikka, mä valmistun keväällä lukiosta, jatkosuunnitelmiakin on, olen perusterve, en ole maailman lihavin tai rumin ihminen (pinnallisuus, mielestäni maailman rumin asia, mutta silti olen sellainen), mulla on perhekin. Kyllä mä olen onnellinen. mun mielestä onnellisuuteen ei tarvitse muuta kun nämä. Ja ehkä hyvän olon. Mutta normaalisti mulla on hyvä olo. Tarkottaako se, että jos mulla tänään ja eilen ei ollut hyvä olo, että olen sitten onneton? En usko. Toivottavasti tämä on vaan joku vaihe. Jos on, haluun siitä asap eroon.

Miten voi olla, että nyt kun koulukin on ohi, niin mulla on näin sekasin kaikki ajatukset? Eikö mun stressin nyt olisi just kuulunut kadota? Tuntuu kuin stressiä ei olisi ollutkaan, mutta nyt se olisi jostain vaan ilmaantunut jäädäkseen. Mulla taitaa olla vuoden ajat sekaisin, kun näin masentaa.

Mikä minua vaivaa?

Nyt kun oon ollu jonku aikaa kotona, eikä tässä oikeen ole muutakaan tekemistä niin ajattelin kertoo teille mun yhdestä uudesta ongelmasta. Tai on se jo hetken ollut, enkä oikeestaan tiedä mikä mua vaivaa. Mutta joo, oon ollut atoopikko jo vauvasta asti ja talvisin mulle tulee ihottumaa yleensä taipeisiin, semmosta kuivaa ihottumaa. Nyt kuitenki oon tänä talvena hoitanut tosi hyvin mun ihoa ja rasvannut sitä pari kertaa päivässä. Tilanne on silti nyt riistäytyny käsistä. Mulla on jonkilainen ihotauti, eivätkä lääkäritkään tiedä mikä mulla on. Tai tietäisivät varmasti jos kunnolla tutkisivat. Mua ei vaan meiän paikallisessa terveyskeskuksessa oteta tosissaan ja yksityisiin lääkäreihin mulla ei ole varaa. Liitän tähän ensimmäiset kuvat itsestäni, mun ihosta. Oon jo pari päivää miettinyt, että uskallanko, kun kuvat ovat kuitenkin musta itsestäni, mutta päätin olla rohkea. Näistä kuitenkaan tuskin saa selville mun henkilöllisyyttä.

Pahoittelen näitä paljastuskuvia, mutta tältä mä näytän nyt. Rintaliivien käyttö on pelkkä unelma tällähetkellä.

Eli ihoon tulee koko ajan lisää vaan rakkuloita. Tää  kuva on otettu pari päivää sitten, ja tilanne on muuttunut vieläkin pahemmaksi. Rakkuloita tulee vaan koko ajan lisää ja ne on kipeitä ja polttelevat. Ihottumaa on käsissä, nivusissa, kyljissä, rinnoissa, kaulassa ja sormissa. Edellispäivänä sain ensimmäisen rakkulan nenänpäähäni, mikä ei kauheesti paranna tilannetta. Rakkulat kutiavat ja rikkoutuvat helposti. Rikkoutumisen jälkeen ovat tosi kipeitä. Ensimmäistä kertaa kun kävin lääkärissä, ne antoivat mulle kutinaa rauhottavia kolmiolääkkeitä. Eipä kovin paljon auttaneet ja heräilin koviin kipuihin öisin itkien. Oon tässä lähiaikoina vaan itkenyt näiden takia ja miettinyt mikä mua vaivaa.

Toisessa kyljessä ei pari päivää sitten ollut melkeen mitään, mut nyt niitä on vähän enemmän.

Lääkäriin mentäessä ne selailee tietokoneilta vaan kaikenlaisia mahdollisuuksia ja tekevät päätelmiä. Menin uudelleen lääkäriin ja ne antoivat mulle vahvaa kortisonivoidetta. Perusteli mun taudin pelkäksi vaikeaksi atooppiseksi ihottumaksi. Tästä voiteesta oli vaan pieni hetkellinen apu. Aina kun laitoin voidetta, kutina lakkasi, mutta loppujen lopuksi ihoon tuli lisää rakkuloita, koska iho on rikki. Menin uudelleen lääkäriin. Lääkäri sanoi, ettei todellakaan olisi saanut kortisonia käyttää ja sain vahvan antibiootti kuurin. Antibiootit auttavat vähän, mutta rakkuloita tulee edelleen lisää. Särkylääkkeitä joudun syömään koko ajan. Mun sisällä on nyt jonkilaine autoimmuuni sairaus, taikka atooppinen ekseema. Jokatapauksessa mun elimistössä on joku virhe ja keho muodostaa vasta-aineita mun omia soluja vastaan. Tai jotain sellasta. Mut voin kertoa, että sattuu ihan jumalattomasti. Nyt tänäään tuntuu, että antibiootit ovat vähän auttaneet, rakkulat on alkaneet kuivua, mutta viime yö sen takia olikin ihan hirveä. Aina kun käännyin, iho repesi jostain kohtaa ja tuli haava, mikä veresti. Jouduin eilenkin jäämään pois töistä ja työnantajat uhkasivat suunnilleen potkuilla. Saa nähdä miten tänään töissä pärjään, kun en uskalla olla poissakaan. Olen siis siivooja ja joudun käsittelemään pesuaineita aika paljon. Oon melko varma, että se liittyy jotenkin tähän ihottumaan. Mutta juu, jospa tänään uskaltautuisin ekaa kertaa viikonlopun jälkeen suihkuun. Tiiän, kuulostaa tosi ällöttävältä, mut en oo uskaltanu mennä suihkuun kun haavat ovat niin kipeitä.

 Tässä kuva mun kainalon reunasta, jonka takia en oo pystyny käyttämään kättäni kunnolla moneen päivään.

Vääriä valintoja?

Ajattelin kertoa nyt siitä mitä mun tän hetkiseen elämään kuuluu.

Oon aina ollut semmonen sinkkuihminen. Varsinki nyt kun baarit on tullu kuvioihin täytettyäni 18 vuotta, on ollu kiva että on vapaus tehdä mitä vaan. Siitähän mä jo aikasemmin teille kerroin. Mutta nyt mun elämä on muuttunu tässä kuukauden aikana aika paljon. Tai tosi paljon oikeestaan. En oo enää sinkku. Tosi kummaa mun mielestä. Eli siis ton Antti jutun jälkeen kai etsin jonkunlaista korviketta itelleni, ettei tarvitsis Anttia enää ajatella. Eli siis sillon kun Antille sillon noin kuukaus sitten huusin ja raivosin niin menin sen jälkeen baariin Elinan kanssa. Baarissa menin tupakalle ja näin Jussin pitkästä aikaa. Niin, se sama Jussi, ketä mut oli kerran aikasemmin jättänyt jo aika raa'alla tavalla viime vuonna. Omaksi ihmeekseni huomasin, etten ollut ollenkaan enää vihainen sille. Tämmönen mä olen, aina annan kaiken helposti anteeksi. Elina kyllä oli sitäkin vihasempi Jussille, vaikkei koskaan ennemmin ollut sitä tavannutkaan. Vaan sen takia mitä Jussi mulle oli tehnyt. Pyysin Jussilta jos voisin mennä niille yöksi. Halusin unohtaa Antin kokonaan ja antaa mennä vaan. Elina ei ollu tosiaan ilonen mun päätöksestä. Lopulta päädyttiin siihen tilanteeseen, että pilasin Elinan baari-illan ja jätin sille vaan paskan maun itsestäni. Olin tilanteen viemänä ja piti valita ystävä vai seksi? Valitsin seksin. Itse en tiedä nyt kumpi oli parempi vaihtoehto, koska tosta illasta mulle kehittyi toimiva seurustelusuhde. Toisaalta taas tiedän olevani paska ystävä. Siksi uskon, että tein väärän valinnan. Miten se oli, kaverit ennen miehiä? Niin, en oo tehnyt kaikkea oikein. Ja sinä iltana mä vielä näin, kuinka paljon Elina olisi toivonut, että lähden sen kanssa kotiin. Annoin mun viimeiset rahat Elinalle, jottai voi antaa ne maksuksi kotikyydistä. Ajattelin, että se taas lieventäisi tilannetta edes vähän. Tuskin lievitti. En ole paljoa Elinan kanssa sen jälkeen puhunut. Pari kertaa ollaan soiteltu. En ole kertonut edes musta ja Jussista, mutta kyllä se kohta sen saa tietää. En osaa kuvitella, mitä Elina siitä ajattelee. Elina ei toki ole ainut mun ystävistä, jotka "vihaavat" Jussia. Tai ei tykkää. Kun kerroin Nellalle, se oli tosi epäileväinen sen suhteen, että kannattaako mun ryhtyy koko juttuun. Kerroin myös Katjalle, että oon alkanut taas tapailemaan Jussia ja kerroin myös, että ehkä mun pitää vaan antaa Jussille mahdollisuus, kun en sitten tiiä koska seuraavaksi joku mut huolisi. Katja vaan tokaisi "niin, annat mahdollisuuden sille kohdella sua kun paskaa taas?". Mä en itse usko nyt, että Jussi tekisi mulle mitään pahaa. Oon semmosen saarnan pitäny sille kaikseta, ettei se edes uskaltaisi. Meiän roolit suhteessa on muuttunut niin toisinpäin kun mitä ne ekalla kerralla oli. Alettiin sen viikonlopun jälkeen olemaan paljon yhessä ja pikkuhiljaa Jussi alko kysellä varovasti, että voisko meistä tullakkin jotain. Olin koko ajan epäileväinen, enkä oikeen tuntenut mitään sitä ihmistä kohtaan. Jussi taas oli ihan ihastunut muhun ja koko ajan kertoi, että tykkää musta ihan hirveesti. Mua ahdisti. Mun päähän tuli kokoajan vaan mieleen Elina, se miten se katsoo mua kun kerron, että lähen Jussille. Aloin kertoa Jussille siitä, että mua ahdistaa kauheesti ja että haluun edetä hitaasti. Halusin olla arvaamaton. Halusin elää vain hetkessä. Olin sekaisin, Jussi vai ei? Päätin yrittää. Tutustuin Jussin kautta yhteen ihanaan ihmiseen, Camillaan. Camillakin autto mua tosi paljon selviämään tilanteesta. Se tavallaan vei meiän juttua eteenpäin, kun oltiin kauheesti samassa porukassa ja selitteli musta ja Jussista kaikkea esimerkiksi kuinka hyvin sovitaan yhteen. Mulla ja Jussilla on nyt hyvä suhde. Oon meiän suhteesta varma ja tiedän, että se välittää musta, jopa ehkä enemmän kun mä siitä. Toivottavasti ei kuulostanut ilkeeltä sanoa noin, mutta niin se vaan on. Mä annoin sille mahdollisuuden ja se osasi käyttää sen hyvin. Tosiaan lähiaikoina en oo ollut paljoa kotona kun en jaksa kattoo mun äitipuolta. Siks oon ollut paljon Jussin luona, varsinki nyt on helppoa kun on lukulomakin. Jussi on antanu mulle jo kotiavaimenkin ja saan mennä sinne koska vaan. Ostetaan yhdessä ruokaa ja eletään semmosta pariskunta elämää. Eniten tässä vaan harmittaa se, etten oo kauheesti mun kavereita nähnyt. Nellaa kyllä näen melkeen joka päivä, mut esimerkiksi Timoa mulla on kauhee ikävä ku ei olla nähty ehkä tuhanteen vuoteen. Ollaan vaan paljon Jussin kautta tutustuneitten kavereitten kanssa. No mä kuitenkin yritän nähdä kavereitani. Jussi vaa ei tunnu välil ymmärtävän, että tarviin myös tilaa itselleni ja aikaa kavereille. Mut saan sitä aikaa koska vaan kylläkin. Jussi sit vaan alentuu tilanteeseen. Välillä must tuntuu, että vähän tossutan Jussia, mut ehkä se on normaalia? Ja muutenki tiedän, etten tee sitä liikaa ja muutenki se tuo mulle vaan kauheen turvallisen olon, että mä oon enemmänki se ihminen, joka määrää. Mutta kuitenki. Tää Jussi juttu on auttanut mut hyvin eroon Antista. En oo millään tavalla mustasukkanen siitä ja Martinasta, koska itse saan olla onnellinen. Tänäänkin oon menossa Martinan synttäreille ja Anttikin tulee olemaan siellä ja odotan itseasiassa, että näen Antin, ihan kaverina. Tähän Loppujärkytykseksi voisin kertoa myös sen, että oon jo kerran pettänyt  kyllä Jussia. Se oli vaan tommonen kännijuttu ja mun mielessä pyöris vaan yks sana "kosto". Kosto siitä, mitä se joskus teki mulle. Jotenki toi paransi meiän suhdetta. En kyllä oo sille kertonut tästä. Mut ennen aina muistutin sitä monta kertaa päivässä siitä, mitä se joskus teki mulle. Nyt koen, että me ollaan tasoissa ja oon ihan hyvin unohtanu ton jutun jo. Tai välillä se tulee mieleen, mutta ei haittaavasti. Mun syrjähyppy sai mut vaan entistä varmemmaksi musta ja Jussista, enkä vois kuvitella tekeväni sitä enää koskaan uudelleen.

Edelleen vaan mietin, että kuinka kamala ihminen oikeen oon? Näin miettien kaikkia valintoja. Voinko mä perustella mun tekoni jotenki menneisyydellä? Sen vaan tiedän, että vaikka oon kuinka luotettava ihminen siten, etten koskaan kerro kenellekkään mitään toisten asioita, niin silti en ole luotettava. En ole luotettava ystävyyden ylläpitäjä. En myöskään maailman luotettavin kumppani. Ennen olin varma, etten pystyisi kumppania pettämään, mutta ei siihen paljoa tarvittu. Mutta sillon vaan halusin tehä sen. Enkä oikeestaan edes kadu sitä. Taidan olla vähän outo.

Antti

Heiippa kaikki! Olen tosi pahoillani, että tässä on mennyt näin kauan silleen etten oo postannut mitään. Tässä on vaan tapahtunut niin paljon kaikenlaista ja niin. Tai ainakin toi on tekosyy itselleni. No joo ei oo ollu kauheesti myöskään mahdollisuutta päästä nettiin, paitsi kännykällä. Kännykällä taas en jotenki saa kirjotettua näitä postauksia. Edelleen oon tosi otettu kaikista kommenteistanne! Kävitjöitäki sivulla on ollut niin hurjasti, että välillä pohdin sen menneen jotenkin sekaisin. Mutta ehkä se ei ole? Oikeestaan alotin tän jutun kirjottamisen jo ajat sitten, mut keskeytin tän kirjottamisen ku tuli joku ihme tunnevyöry ja niin. Mut nyt teen tämän valmiiksi. Tällä tavoin aloitin seuraavan juttuni: Kovasti oon taas pohtinut mikä olisi seuraava aiheeni... Nyt alan olla siinä vaiheessa, että pitää siirtyä yhä enemmän ja enemmän ajankohtaisiin asioihin... Sinäänsä ärsyttävää, mutta minkäs sille voin, ettei menneisyydessäni ole kovasti enempää semmosia suuria tekijöitä, mitkä muhun kovasti, kuten tää äiti, koulukiusaus ja muut vastvaavat. Seuraavaksi meinasin kertoa sitten asiasta, mistä oon aikasemminkin maininnut täällä, elikkä nyt "minun ja Antin tarina". Pelkään koko ajan, että menetätte jotenki lukuintonne, ellei mulla oo enää mitään kohauttavaa juttua mun elämästä. Enkä nyt sitten tästäkään jutusta tiiä, että kuinka paljon se ketään kiinnostaa, mutta kirjotanpahan nyt kuitenkin.

Kaikki lähti viime keväästä liikkeelle. Heli oli tutustunut mua ennen Timoon, Nellaan, Anttiin, Martinaan ja kuului siihen jotain muitakin ihmisiä. Mut tosiaan nää ihmiset on mua vuoden nuorempia. Sillon jonku verran liikuin Helin kanssa, ku oli vielä meiän koulussakin. Alettiin sitten käymään porukalla välituntisin tupakalla ja kaikkea semmosta silleen että mäkin olin siellä. Olin ajatellut aikasemmin, että Antti on ihan söpö ja semmonen ku sen ohi koulussa tietty välillä kuljin. Kuitenkaan mitään enempää en antanut itteni ajatella ku olin sillon niin tarkka sen suhteen, että vaan saman ikäsiä ja vanhempia miehiä sai kattella. No, siinä heti ku näihin ihmisiin pikkusen tutustuin ni Antti lisäsi mut facebookissa kaveriksi. Olin aika ihmeissäni ku ei oltu mitään hirveesti koulussakaan juteltu. Sitten Antti alko heti mulle juttelemaan ja mua vaan vähän hymyilytti, pyysi heti numeroakin et jos viikonloppuna on jossain jotain menoa niin voitais soitella. Antilla oli tollon tyttöystävä. Alettiin jutella päivittäin tietokoneella ja meille alko kehittymään semmosii "omia juttuja". Ei menny kauaakaan ku kerran kävelin koulun pihalla Helin kanssa ja Heli vaan tokas "Sä olet niiiiiiiin ihastunut Anttiin". Olin tosi hämmentyny tosta kommentista kun oli tää ikäero juttu ja muutenki, en ollu yhtään ajatellu asiaa. No kielsin kaiken ja asia jäi sikseen. Aloin miettiä sitten illalla, että entäpä jos olenki? Koitin tosissaan saada sitä ajatusta pois päästä ku olin niin tarkka iän kannalta. Kielsin ihastumisen itseltänikin. Pian kuitenki tajusin, että Heli on oikeessa. Se myös sanoi "te ootte niin varmasti jonain päivänä jotain". Vakuuttelin, että ei. Antti alko selitellä päivä päivältä mulle kivampia juttuja ja meistä tuli läheiset. Kuitenki pian Jussi tuli kuvioihin ja pääsin "eroon" tunteistani. Olin kauheen ilonen siitä sinäänsä. Ku Antti oli kerran nuorempi. Vaikka ikäeroo oli alle vuosi niin se haittasi mua sillon. No oltiin hyviä kavereita sinä aikana. Ku mun ja Jussin juttu päätty sitten vähän yli kuukauden päästä pyysin, että Antti tulis tapaamaan mua ja kerroin mitä Jussi mulle oli tehnyt. Antti lohdutti mua ja oli ymmärtäväinen. Meillä oli tosi tiivis yhstävyyssuhde, pystyin kertomaan mistä vaan. Olin niin kauan haaveillutki hyvästä poika kaverista ja nyt mulla oli se. Anttikin siinä oli just eronnut tyttöystävästään, johon oli vaihtanut edellisen tyttöystävänsä Martinan. Mun kesä meni siinä sitten silleen sekoillessa kuten ootteki lukeneet ja mä ja Antti ei hirveesti keritty näkemään. Kävivät ne Timon kanssa mua monta kertaa töissä moikkaamassa ja soiteltiin paljon ja kaikkea. Tossa kesän lopussa Antilla oli sit alkanut joku seksisuhde Martinan kanssa, josta en sillon kyllä vielä tiennyt. Mut tää on oleellinen asia tarinaa kuitenki. Mut syksyllä alettin taas Antin kanssa lähentyä kun niitten porukassaki aloin olemaan koko ajan ja vietettiin tosi paljon aikaa vapaa-ajallakin. Martina kuulus nyt myös meiän kaveri porukkaan ja alko tulla vähän mustasukkaseks mun ja Antin väleistä. Vietettiin mielellään aikaa kahestaan ja tehtiin jotain kivaa aina. Ei mitään erikoista välttämättä, tyyliin katottiin leffaa, telkkaria tai kuunnteltiin musiikkia, pelattiin. Meil oli aina hauskaa. Martina ei tykänny meiän kahestaan olosta koskaan. Oltiin Martinan kanssa lähennytty siinä syksyllä jonku verran, mutta se läheisyys vähän katosi ku olin taas tosi kiinnostunut Antista, enkä halunnut lähtyä Martinaa enempää, etten satuttaisi sitä, jos vaikka mulle ja Antille joskus tulisi jotain. En enää pystynyt suhtautumaan Martinaan samalla tavalla ku jotenki tunsin tekeväni väärin, vaikka miten väärin se sitten oli, jos kerran en ollut Martinaan vielä edes tutustunut, kun jo Antista tykkäsin? Aloin liikkua Nellan kanssa paljon. Kerroin sille tunteistani Anttia kohtaan ja Nella oli heti sitä mieltä, että mun pitää alkaa tehä jotain asian eteen. Oon kuitenki ujo eikä se ollut niin helppoo. Alettiin Antin kanssa välillä juomaan kaljaa meillä. Isä ei sanonu mitää ku oleskeltiin aina mun huoneessa. Meil oli aina kauheet viikonloppusuunnitelmat sitä varten, et ollaan vaan mun huoneessa ja juodaan kaljaa ja jutellaan, pidetään hauskaa. Sit yks ilta, ku oltiin meillä ja juotu melkeen kopallinen kaljaa, maattiin mun sängyllä kasvot vastakkain ja katottiin toisiamme silmiin. En tiedä miten uskalsin, mutta nää sanat muodostu mun huulille ja lipsahtivat ulos "saanks mä suudella sua". Sen jälkeen voin luvata, että toivoin kuolemaa ainakin 2 sekunnin ajan, kunnes sain myöntävän, hieman ujon vastauksen. Se oli ehkä mun elämäni suudelma. Siinä sitten oltiin ja kaikki oli niinkuin olin pitkään halunnut. En halunnut siitä koskaan pois, oisin halunnut jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Olla vaan Antin, enkä välittää mistään muusta. Ikinä. Antti jäi meille yöksi ja valvottiin myöhään ja herättiin aikasin ja niin, tapahtui mitä tapahtui. Antti lähti joskus päivällä, enkä kestäny odottaa sitä, että illalla näkisin Nellan ja voisin kertoa sille kaiken. No tuli ilta ja kerroin. Tässä vaiheessa Nella alko olla varma, että meistä vielä tulee jotain. Antin ja mun juttu alko vähän ujosti. Ei tehty mitään kenenkään nähden. Koulussakin pari päivää ton alun jälkeen oltiin tupakalla pihalla ja siellä ei ollut ketään muuta kuin me. Ja me suudeltiin. Kaikki oli niin jännittävää. Viestiteltiin joka päivä ja puhuttiin hempeitä toisillemme. Kun joku kaks viikkoo oli tätä kestänyt ja oltiin jonkun verran vietetty aikaa yhdessä silleen läheisesti, jotain tapahtu ja mulla oli outo tunne. Halusin saada vastauksia ja itketti vaan kauheesti ku en tiennyt mistään mitään. En tiennyt meistä, missä mennään ja mitä me toisillemme ollaan. Ku me ei koskaan oltu puhuttu meidän jutusta mitään. Me vaan elettiin hetkessä. No, Antin kanssa sitten sovittiin et täytyy puhuu näistä kaikista asioista. Antti tuli meille. Mä vaan itkin ja sanoin, että välitän siitä liikaa ja pelkään menettäväni hänet. Antti sano, ettei tiedä mitä mun kanssa tekisi. Sitä varmasti sillonki mietitytti se, miten Martina vaikuttais kaikkeen. Loppujen lopuks se vaan syleili mua ja halas. Sitten taas kaikki oli hyvin. Ainakin hetken. Jotenki aina sen jälkeen ku oltiin tavattu ja rakasteltu tai jotain tämmöstä. Seuraavana päivänä kaikki oli jotenki outoa, tuntus ku olisin taas niin epävarma meistä. Kai Anttikin oli sitten epävarma. Alettiin puhua siitä. Lopulta näin ei enää käynyt ja aloin uskoo meiän suhteeseen. Katottiin yhdessä Titanic, enkä vieläkään voi uskoo, että joku jätkä on mun takia kattonut sen pitkän rakkauselokuvan samalla ku mä vollotan vieressä! Mut toi leffakokemus oli niin ainutlaatunen ja romanttinen jotenkin. Mut kuitenki. Alettiin miettiä, ettei meiän kuulu välittää muista, että me ollaan vaan me. Alko jo liikkumaan huhuja meistä ja näin. Jotkut käverit tiesi meistä. Sit ku vihdoin tuntus et ollaan vahvoilla meiän jutun kanssa, Antti lähtee kaheks viikoks ulkomaille. Se oli siellä joulun ja uudevuoden. Lähetti mulle ihania viestejä, kerto ikävästään ja siitä, kuinka ihana oon hänen mielestä. Olin niin varma, liian varma kaikesta? Kun kaks viikkoo ja vähän päälle oli kulunut, Antti tulee takaisin ja näkee ex-tyttöystävänsä ennen mua. En oo niin mustasukkanen ihminen ni ei se mua sinäänsä haitannut. Se haittasi, kun Antti alko selvästi vältellä mua, mutta sitten kun kahdestaan nähtiin, kaikki oli kuin ennen. Tuli viikonloppu ja mentiin Timon ja Antin kanssa Martinan luokse illalla. Mä ja Timo asutaan lähekkäin ja Antti ja Martina lähekkäin. Meiltä Martinalle on joku 7 km, joten mentiin illan viimeisellä bussilla kotiin Timon kanssa. Antti ja Martinan luokse. Aloin seota totaalisesti. Aloin kehitellä mielessäni mitä oudompii juttuja, kuten, että kukaan ei musta pidä ja että Nella, Timo, Antti ja Martina on keksiny juonen mua vastaan ja koittavat kuinka kauan mun pää kestää. Eli tän juonen idea oli, että mä rakastun Anttiin ja yhdessä noi kaikki nauraa mulle. Myös Nella kuului tähän porukkaan, vaikka oli mun paras ystävä. Aloin saada jotain lieviä paniikkikohtauksia, itkin monta tuntia huoneeni nurkassa lattialla istuen ja kirjotin vihkoon, kuinka paljon mielestäni rakastin Anttia. Että miten kaikki voi tehdä mulle näin. Nyt kun noita sivuja luen, ajattelen, että olenpas ollut tyhmä ja sekaisin. Nella ei enää ehkä jaksanut, kun noin kolme viikkoa meni silleen, että vaan soittelin sille itkien ja pyysin, että meiän pitää tavata ja niin. En puhunut muusta kuin Antista. Antti oli jo useita iltoja/öitä viettänyt Martinan luona kun lopulta keksittiin jonkin lainen juoni Antille. Vaikka Antti teki Martinan kanssa ties mitä, Antti ei ollut missään vaiheessa lopettanut meidän juttua ja esittänyt mulle koko ajan vaan normaalia. Sovittiin Nellan kanssa, että Antti pitää saada jotenkin tuntemaan syyllisyyttä, jotta se puhuisi mulle jotain. Kerran, ku Nella ja Antti olivat kahestaan Nella alotti keskustelun kysymällä "Tiedätkö sä Antti yhtään mitä sä olet tekemässä? Kun kaikki muut kyllä tietää mitä sä teet." Me kaikki tiedettiin, miten Antti oli Timolle valehdellut menevänsä kotiin, vaikka meni Martinan luokse, me tiedettiin mitä se teki mulle. Mut ehkä Antti ei tiennyt. Antti kuitenki tajusi ottaa muhun yhteyttä ja sovittiin, että nähään sitten kun sillä on aikaa. Sillä on niin paljon harrastuksia sun muuta mihin menee aikaa. No, ei sitä aikaa sitten koskaan näyttäny olevan. Kai Antti ajatteli, että nyt kaikki on ok kun sai sanottua, että pitää puhua. Puhuin Antille tekstiviesteissä sävyyn "joo, koita sitten järjestää aikaa mahdollisemman nopeasti niin saadaan tää meidän "juttu" pois päiväjärjestyksestä." Antti ei vaan ottanut yhteyttä. Noin kuukausi sitten, kun Antin ulkomaanmatkasta oli vähän yli kuukausi, oltiin menossa yhen yhteisen kaverin synttäreille Timon ja Antin kanssa. Sillon en pystyny ees katsomaan Anttia päin. Jokanen sana, jonka sille halusin sanoa, oli ruma tai ilkeä. Tiesin jo alkuillasta, että illasta tulisi katastrofi, enkä pystyisi pitämään turpaani ummessa kaikesta siitä, mitä mieltä Antista olin. Olin niin täynnä vihaa. Halusin vain huutaa. Kun olin ehtinyt juomaan siinä jo hyvät kännit päälle, aloin luonnollisesti itkeä, niinku aina kun joku surettaa. Kännissä tää on mulle niiiiin normaalia. Timo lohdutti mua pihalla ja mä sanoin lähteväni jonnekkin. Loppujen lopuksi käskin Timon mennä sisään ja sanoa Antille, että itken Antin vuoksi. Kohta Antti tuli ulos ja tunsin sen käden mun olkapäällä. Siirsin sen pois. Sen jälkeen kaikki on mulle kovin epäselvää. Muistan vaan, että tunnin aikana huusin sille niin paljon, kun pystyin, itkien ja haukuin sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Timokin oli sisälle asti kuullut mun huudon. Lopulta lähin baariin ja sain Elinan mukaani. Lähdin siis etsimään itselleni lohtumiestä. Vähään aikaan en Antin kanssa voinut jutella, mutta lopulta annoin periksi ja tajusin, etten kuitenkaan ilman sitä ihmistä voi elää. Menin vaan koulussa juttelemaan sille ja sen jälkeen ollaan oltu normaaleissa väleissä. Sillä on tietääkseni nyt vakavaa juttua Martinan kanssa. Mut oon ihan onnellinen, että mulle tärkeät ihmiset ainakin saavat olla onnellisia. Tiedän, kuulostaa varmasti niin oudolta, miten otan tän lopun näin kevyesti, vaikka uskon rakastaneeni Anttia jollain tasolla, mutta tässä on vaan tapahtunut kaikkea muutakin. En enää haikaile Antin perään, Antin ja mun tarina on historiaa. Meidän välinen aika oli kaunista, mutta liian vaikeaa ollakseen totta.