Ylioppilas

Tää on vissiinkin vaan mun tapa, etten kirjoittele tänne kauheen usein. Yleensä yritän odotella siihen asti, että olisi vähän enemmän kerrottavaa, kun musta tuntuu, että mun elämässä ei tapahdu oikeen mitään. Mut nyt vähän kertoilen taas kuulumisia.

Pääsin ylioppilaaksi! Ihme ja kumma kyllä kun olihan tossa kaikenlaista ylimäärästä noiden kirjotusten aikana. Oon vaan niin ilonen, että se on nyt ohi! Ja oon saanut kaikki kutsut lähetettyä ja ostettua mekon ja kengät ja lakin ja kaikki! Tää tuo vaan niin paljon uutta puhtia mun elämään, vaikka eihän tää ylioppilaaksi pääseminen mikään iso juttu ole. Ja tuskin edes pääsen minnekkään jatko-opiskelemaan noiden papereitten kanssa kun ei ole edes valintakoekutsuja tullut postissa. Mutta mua ei haittaa! En siis kirjoittanut mitään hyviä papereita ja se harmittaa. Tiedän, että olisin pystynyt kyllä paljonkin parempaan, mutta päätin mennä kirjotuksiin lukematta ja vietin aikaa vaan Jussin kanssa. Olinpas tyhmä. No mutta joo, ainahan voin korottaa niitä arvosanoja.

Mua kyllä ärsyttää niin paljon se ihminen! Oikeesti oon tässä kuukauden aikana kuullut siitä jos minkä moista juttua ympäri kaupunkia. Oikein ällöttää, kuinka tyhmä oon ollut, kun sen kanssa olin. Aikasemmassa tekstissä varmaanki sanoin sitä, miten pelkään kuulevani, että Jussi on jonku toisen kanssa tehnyt jotain. No, eihän siinä mitään, meni vaan kolme päivää meidän eron jälkeen ja sillä oli joku 15 vuotias pikkutyttö ollut yökylässä.. SIIS 15???? Kuinka alas mä oikeasti olen vajonnut kun sen kanssa olin. Toi on mun mielestä jo aika likasta. Ja muutenkin, en tiedä, ehkä tää on vaan mun oma mielipide, mutta onko se noin helppoa, jos on samalla viikolla kertonut rakastavansa mua? Itse en oikein usko. Mua harmittaa niin paljon, miksen kuunnellut mun ystäviä. Oisin säästynyt niin monelta paskalta jutulta koko tässä elämässä. Tähän mennessä Jussilla on vissiinkin ollut aika monta tyttöä/naista kierroksessa. Ei silleen, että muakaan kiinnostais, mutta ajattelinpahan vaan kertoa, kun näitä tuolta kyliltä kuulee. Eikä tää tosiaan ole mitään katkeruutta, pikemminkin ehkä sääliä. En kyllä yleensä sääli ketään. Myötätuntoa taas voin tuntea, mutta harvemmin säälin ketään. Ja niin, eipä ole Jussi meidän eron jälkeen kertaakaan kysynyt miten voin tai miten mun abortti sujui tai yleensäkkään mitään. Jos nyt totta puhutaan, olisin oikeasti toivonut, että se kysyy miten voin. Toi kokemus oli kuitenkin melko raju fyysisesti, sekä henkisesti. Viikonloppuna Jussi soitti ekaa kertaa. Saatoin olla vähän tympeä puhuessani, mutta syystä ehkä? Hän kysyi mun iltasuunnitelmia. No, en kuitenkaan innostunut niistä kovasti kertomaan. Sitten eilen vahingossa näin sen. Kovasti se koitti moikkailla, mutta en itse oikein innostunut. 

Olen taas alkanut juhlia aika paljon. Ehkä vähän liikaakin. Ja musta melkeen tuntuu, etten taas osaisi elää ilman alkoholia. Se jotenkin vaan vapauttaa mut kaikesta. Sillon tulee myös kaikenlaiset tunteenpurkaukset usein esille. En tiedä mistä johtuu sitten. Mutta tosiaan, tykkään mennä kerran viikonlopussa vähän viihteelle tanssimaan ja laittaa jotain nättiä päälle ja saada taas katseita miespuolisilta. Siitä tulee vaa niin hyvä mieli! Ja hauskaa on aina kavereiden kanssa tietysti!

Tosta abortista sen verran, että olen toipunut melko hyvin. Lähinnä kuitenkin olen sulkenut siitä puhumisen kokonaan pois elämästäni. Sitten yksin saatan surra sitä joskus. Itkenyt en kyllä ole pitkään aikaan, vaikka koko elämäni olen itkenyt monta kertaa viikossa. En sitten tiedä onko tää kokemus vaan vahvistanut mua niin paljon, ettei itketä enää ikinä. Paitsi kun olen humalassa. Mutta kuitenkin, vaikeimpia ovat päivät, jolloin kävelen kaupungilla ja näen itseäni nuorempia tyttöjä vatsa pystyssä. Tulee niin epäonnistunut olo. Ajattelen vaan aina, että enhän mä olisi ollut liian nuori. Paha paikka oli myös kuulla puoltoista viikkoa sitten, että vuotta vanhemman serkkupojan tyttöystävä on raskaana. Mietin myös usein raskauden aikana, etten voi pitää lasta, kun en tiedä mitä sukulaiset ajattelisivat. No, nyt olen melkeen varma, että kaikki olisivat tukeneet kovasti. Myös puoltoista viikkoa sitten juteltiin mamman kanssa äidistä. Silloin mamma nosti esiin sen, miten äiti on tehnyt abortin kolme kertaa. Joo, se on silkkaa tyhmyyttä ja huolettomuutta. Mutta sitten mamma kysyi, että enhän minä ole tehnyt. Vastasin, että en. En jotenkin vaan voinut. Olisi tullut sellainen olo, että olen pettänyt mamman, maailman tärkeimmän ihmisen koko elämässäni. Tulee usein olo, että teinkö väärän päätöksen. Okei, ehkä päivittäin. En vaan kerro siitä kenellekkään. Mutta sitten ajattelen Jussia ja tajuan, ettei siitä mitään olisi tullut. Vaikka tää on ollut kamala kokemus, olen toipumassa. Vähän oli rankkaa tossa ihan aborstin jälkeen kun oli pari koulututkimusta hoitamatta ja niitä piti sitten kiireellä vääntää. Menin sitten kouluun terveystiedon opettajani puheille ja kerroin tilanteen ja sitten kävin pari viikkoa koulussa tekemässä tutkimustani. Kotona siihen en olisi pystynyt. En täällä, täällä missä mulla on liikaa tilaa kaikille ajatuksille. Opettaja suositteli mulle myös psykiatria kun mieli oli niin järkkynyt. Sanoin, että on mulla ystäviä. Ei se kuitenkaan ole ehkä sama asia. En oikein tiedä pistäiskö mennä johonkin sellaiselle. 

Siitä äidistä voisin kertoa sen verran, etten ole vastannut sen soittoihin tai viesteihin kahteen kuukauteen. Ei ole kukaan muukaan sukulainen. Se lähettää jatkuvasti isälle jotain rakkausviestejä, vaikka ovat eronneet ainakin 15 vuotta sitten. Äiti kehottaa isää myös jättämään Piian. Isäkään ei jaksa kuunnella. Mulla on tällä hetkellä 10 numeroa, mistä äiti on lähettänyt viestin. Mun on vaan pakko tallentaa ne kaikki, etten vahingossa vastaa sille. Kuulostaa varmaanki kamalalta, miksei nyt joku voi äidilleen vastata. Minäpä kerron. Äiti on taas pilannut kaiken. Lupailee tähtiä taivaalta, haukkuu mammaa ihan hulluna ja muutenkin on ihan sekaisin. Se alkaa olla niin sairas viinasta, ettei paluuta taida enää olla. Äidin puheissakaan ei ole enää mitää tolkkua. Ei ollut enää sillonkaan, kun viimeksi tavattiin maaliskuussa. Joten voin vaan kuvitella nyt. Äiti on semmonen, että se vaan satuttaa kaikkia, vaikka koittaa vaan hyvää. Mutta se on vissiin aika yleinen piirre noilla alkoholisteilla. Mua vaan tällä hetkellä pelottaa ihan kauheesti, että se tulee pilaamaan mun ylioppilasjuhlat. Että se vaan yhtäkkiä pamahtaa paikalle ilmoittamatta, pahimmassa tapauksessa kännissä. Joudun itse pääsääntöisesti tekemään ruokia juhliin, kun Piia sanoi itsensä aika nopeasti irti. No joo, ehkä pitää olla tyytyväinen siihen, että se lupasi tehdä täytekakun. Mutta  paljon tehtävää on tosiaan juhlia varten. Mutta vielä kaikkein kamalinta olisi, jos äiti tulisi mun lakitustilaisuuteen. Taas kamalasti sanottu, mutta häpeän äitiä niin paljon. Kun se ei ole normaali. On ehkä väärin koittaa eristää se mun elämästä, mutta tiedän itse voivani paremmin näin kun en kanna huolta muista. Tai niin paljon kun äidistä pitäisi. Itsessänikin on aika paljon huolehdittavaa. Olen ehkä kamalan itsekäs, mutta en tiedä mitä muutakaan voin. En ehkä kestäisi sitä, että huomaisin äidin menettävän viimeisetkin järjen hivenet. En kestäisi sitä.

Nyt kun olen voinut vähän paremmin, olen alkanut liikkua vähän enemmän. Ehkä olen myös vähän laihtunut. Ainakin siitä olen laihtunut paljon kun lukuloma alkoi ja sainkin juuri hyvää palautetta luokkalaisiltani, joita en ollut pitkään aikaan nähnyt. Kehuista tulee aina hyvä mieli! Ja ehkä siksi jaksan enemmän liikkua kun muut huomaa eron ja ehkä itsekin vähän. Nyt kuitenkin koitan pyhittää tämän päivän auringolle ja illalla menen töihin taas. No, urheilua sekin!

Ja nyt tuli ensimmäiset kyyneleet pitkään aikaan tätä kirjoittaessa! Avauduinpahan taas vähän. Ensi kertaan!

Nolotus

Okei, mua nyt häiritsee ihan hirveesti mitä mahdatte musta ajatella. Olen huono blogin pitäjä kun en ole kirjoitellut. Tosin mulla on syyni siihenkin. Erosinhan tällä viikolla Jussista, sekä päädyin tekemään abortin. Ei ollut näitä ennenkään kovin helppoa, liioittelematta.

Viime viikot ovat vierineet erittäin hitaasti. Parin viikon päästä viime postauksesta aloin olla varma, etten pystyisi lasta synnyttämään. Tähän ratkaisuun sitten päädyin monien kyynelien ja epätoivontunteiden johdattelemana, eilen kaikki sitten tapahtui ja se on nyt sitten lopullista. Mulla oli ensin maanantaina lääkäri, jota en ollut saanut aikasemmin. Siellä mulle tehtiin gynekologinen tarkastus ja mentiin ultraan. Oli kieltämättä kummallista kokea tuo juttu ihan itse, kun muuten vaan nähnyt sen telkkarissa. Kyllä siitä vaan ihan erityinen tunne syntyi. Ja siellä se möhkäle oli, parin kuukauden ikäisenä. En oikeen ajatellut siinä tilanteessa mitään, en oikeastaan halunnut edes ajatella. Olinhan jo varma päätöksestäni. Varma, niin kummallinen sana. En ole koskaan mistään ollut varma, muutakun siitä, että olen raskaana. Oikeasti en ollut todellakaan varma mitä haluan. En ollut edes siitä varma, että olisiko vauvan parempi täällä, vai onko mahdollista, että parempi onkin jättää tuo olio tietämättömäksi kaikesta tästä. Nyt puhun niin kummia, että alan itsekin pitämään itseäni vähän hölmönä. Hmh. Mä kuitenkin päätin sitten varata ajan keskeytykseen. Sen jälkeen, kun sain tietää mun raskaudesta, mulla ja Jussilla alko menee todellisen huonosti. En oikeastaan tiedä, että oliko se vaan sitä, että mä halusin meillä menevän huonosti vai mikä oli. Aloin olla koko ajan väsynyt. Saatoin nukkua 12 tunnin yöunet ja sitten kolme tuntia päivällä. En jaksanut valvoa myöhään, olin aivan loppu. Pahoinvointi alkoi astua kuvioihin. Erilaiset normaalit ruoat alkoivat olla etovia ja aloin syömään vähemmän. En vaan kertakaikkisesti pystynyt kovasti syömään, mikä on kohdallani todella erikoista. Olenhan ruokaa rakastava ihminen. Aloin saada kummasti mielihaluja, kuten tässä loppuvaiheilla oli tuoremehu ja yleensäkin kaikki raikkaat ruoat ja juomat. Rinnat mulla kasvaneet ihan kamalan paljon ja vatsa ollut kovin turvonnut, muuten ei kyllä raskaudesta mitään merkkejä ole näkynyt.
Mun olisi pitänyt tehdä yksi koulujuttu ennen valmistumista tässä, mutta mulla kertakaikkiaan ei siihen ole ollut voimia. Raskaus on kyllä maailman kummallisin asia, mitä ihmiskehossa voi tapahtua kaikkine muutoksineen. Ihmettelen tässä, miten voimaton oon ollut, ei yhtään tyypillistä mulle. Mua ei viime viikolla enää voinut kiinnostaa yhtään Jussin kanssa olo, se teki tässä ajassa niin kamalia virheitäkin. Alko tuntua, että joudun koko ajan kantamaan vaan huolta Jussista ja vahtaamaan sitä. Siinä kaiken muun sivussa. Olin jo vaivihkaa vienyt tavaroitani takaisin kotiin. Huomasin, että tunteet ovat vähän muuttuneet ja niinpä me sitten lähes yksipuolisen keskustelun jälkeen erottiin keskiviikkona. Ja niin, minä siis itkin ja kerroin mikä mättää ja Jussi sanoo vieressä "niin, kyllä mäkin tällä viikolla ajattelin, että mahtaakohan tää sitten toimiakaan". Muuta lausetta tuskin kuulin hänen suustaan sinä iltana. Ette varmasti ymmärrä näitä mun ajatuksia ollenkaan ja tää ero kuulostaa varmasti kummalliselta, mutta jos vain tietäisitte kyseisen henkilön, ette ihmettelisi päätöstäni hetkeäkään. Jussilla ei ole minkäänlaista vastuuntuntoa. Toisaalta taas omistaa kovin erikoisen arvomaailman. Muutenkin uskon, että Jussin olisi vähän kasvettava, jotta hänen kanssa pystyisin elämään. Nyt vain kävi näin. Tottakai mua surettaa ja olisin halunnut yrittää, mutta tiedän vaan mikä on mulle parhaaksi. Parhaaksi ei ollut toi suhde. Luottamuskin oli niin kärsinyt jo ennen kun edes alettiin seurustella. Mut kyllä mä ikävöin Jussia aika paljon. Koitan vaan olla ajattelematta sitä. Tiedän vaan, että kuinka paljon muhun sattuu, kun se taas löytää jonkun uuden hoidon tässä joku päivä ja saan kuulla siitä. Sellanen se on. Tilannetajukin on siltä aina vähän hukassa. Ja tarkotukseni ei tässä ole todellakaan haukkua Jussia mitenkään. Kyllä mä häntä rakastin ja kyllä vieläkin, vaikka vähän aikaa seurusteltiinkin vaan. Kaikkea tapahtui vaan liikaa, liian pienessä ajassa. Näin mä sen ajattelen. Ja ehkä oon vaan heikko ihminen, kun en kaikkea jaksanut. Tää raskaus vaan sai mut tajuamaan niin paljon. Sai mut tajuamaan, mikä oikeesti on todellisuus.

Torstaina mulla oli raskauden keskeytys aika. Siellä olin polikliniikalla tunnin verran odotushuoneessa täyttelemässä kaiken maailman lappuja ennen kuin mut kutsuttiin sisään. Tuli sielläkin niin syyllinen olo. Mielessä pyöri vaan "tietävätköhän nuo muut mitä mä olen tekemässä?". Menin vastaanotto huoneeseen, jossa oli kaksi mukavaa naislääkäriä. Toiselle annoin täytetyt laput, joiden avulla hän alkoi kysellä kaikennäköistä. Olin koko ajan itkun partaalla. Lähetteessä luki jotain tuoreesta suhteesta ja multa kysyttiin, että onko mun poikaystävä sitten mun tukena. No tietenkin aloin itkeä ja kerroin erosta.Siinä sitten esiteltiin kaikki psykiatriset puhelimet sun muut. Mulle suoritettiin vielä ultraäänitutkimukset, jonka jälkeen mut laitettiin taas odotushuoneeseen. Puolentunnin odottelun jälkeen pääsin taas vastaanotolle ja siellä mulle annettiin ensimmäinen pilleri. Tiesin, että jos sen otan, ei paluuta enää ole. Kesti hetki, ennen kuin sain sen suuhuni ja nielaistua. Ajattelin vaan sitä, että se lapsi ei koskaan saisi sellaista onnellista elämää, mitä olisin hänelle toivonut, jos hänet tähän maailmaan päästäisin. Näin on parempi, ajattelin. Lähdin sairaalasta kahden jälkipillerin ja  kipulääkereseptin kera. Lauantai aamulla olin Camillan luona ja otin pillerit ohjeen mukaan alakautta särkylääkkeiden syönnin jälkeen. Sitten menin sänkyyn odottelemaan mahdollista kipua. Oli kamalaa, kun en ollenkaan tiennyt minkälaista kipu olisi ja kuinka kipeää kaikki tekisi. En osannut aavistaakkaan. Jo tunnin päästä aloin olla tuskissani ja oksentelin supistuksien aiheuttaman vatsakivun vuoksi. Vatsa oli sekaisin ja valehtelematta vuosin verta kuin vesiputous. Kivut olivat niin käsittämättömät, että uskoin kuolevani. Olin yksin, huusin ja itkin kuin viimeistä päivää ja melkein lupasin itselleni, etten koskaan voi synnyttää, jos se kerran enemmän sattuu. Että nostan vaan hattua teille synnyttäneet naiset! Kaipa se on eriasia, kun on jotain, mitä sen kivun jälkeen odottaa. Silti tämä oli maailman kamalin kokemus. Kipu loppui sitten kun huomasin, että jotain tippui vessanpyntyssä olevan paperikasan päälle. Siinä se oli ja itkin kuin hullu. Tässä vaiheessa olisin tosissani halunnut olla jo kuollut.

Tässä oli oma kokemukseni raskauden keskeytyksestä. Ei ole millään tavoin helppo henkisesti, eikä varsinkaan fyysisesti. Siksi en voi toivoa tätä kokemusta kenellekkään. IKINÄ.

Mitä pitäisi ajatella?

Kaksi positiivista. Ehkä mun pitää sitten vain uskoa tähän? Ei kai ne testitkään niin paljoa voi valehdella... Varasin tänään ajan lääkärille, tosin pääsen sinne vasta kolmen viikon päästä, johtuen siitä, että tämä on tämmönen helkutin käpykylä, jossa ehkäisyneuvolan vastaanotto on auki vain kahdesti viikossa. Pelottavaa olla niin kauan raskaana kun mielipiteet lapsen pitämisestä vaihtelevat jatkuvasti. Tiedän kuitenkin, ettei sillä lapsella olisi niin hyvä olla tällasessa elämässä. Mulla on vielä niin paljon opittavaa ja koettavaa. Mun mieli myrskyää koko ajan. Voi olla hetki, jolloin oon tosi ilonen kaikesta, mutta samaan aikaan saatan alkaa itkeä samantien. Tällasia tunnemyrskyjä en tosiaan odottanut. On vaan niin kovin kummaan koko ajan ajatella, että mun sisällä on varmaan oikeasti joku. Fyysisesti tunnen koko ajan jotain outoa mun kehossa tapahtuvan, tosin en sitten tiedä kuvittelenko vaan kaiken. Vatsaa nipistelee aina välillä, rinnat on arat, koko ajan on kylmä ja väsyttää. Ja tietysti menkat 8 päivää myöhässä. Ehkä pitää uskoa tähän? En vaan voi ajatella, että tää olisi totta. Ja jos totta puhun, en haluaisi, että tää on totta. Kuitenkin tiedän monia ihmisiä, jotka ovat nuorena lapsen saaneet ja silti pärjäävät todella hyvin. En vaan osaa kuvitella itseäni äitinä. Onko se väärin? Voi olla hetkiä kun huudan tunnevyöryn saavuttua Jussille, että mä haluun tappaa tän lapsen. Toisinaan haluan, että Jussi silittelee mun vatsaa ja kyselen "mitä sitten, jos meillä olisi tää vauva?". Onko oikein, että puhun näin kamalasti välillä tästä vauvan alusta? Oon kertonut joillekkin ystävilleni ja ovat ottaneet aika hyvin asian, vähän järkytyksella tietenkin jotkut. Kaikki kyllä ovat luvanneet olla tukena, mitä ikinä sitten päätänäkin. Jos totta puhutaan, en haluaisi tätä lasta, en synnyttää sitä. Mutta en myöskään halua tappaa sitä. Kuulostaa niin kamalalta... Olen jokatapauksessa päättänyt, etten ainakaan halua alkoholia juoda, ainakaan ennen lääkäriä ja lopullista päätöstä.

Ajattelin nyt vaan vähän päivittää tilannetta ja olisi tietysti kiva, jos ihmiset voisivat kertoa, jos on ollut samanlaisia kokemuksia. Tarvitsen niitä.

Ja pahoittelen näitä lyhyitä kirjotuksia. Mulla ei nyt niin kovasti vaan ole pään sisällä mitään ajatuksia. Olen itsekkin hämilläni.

Ahdistuneisuuden lähde

Ajattelin nyt heti tulla tänne kertomaan, että taidankin tietää mistä tuo mun ahdistuneisuus on saanut alkunsa. Aluksi voisin myös kertoa, että mulla ja Jussilla ei ole n. kolmeen viikkoon ollut kunnollista seksielämää. Oon ollut kovin haluton, enkä ole halunnut, että se lähestyy mua. Oon myös ollut hyvin kiukkuinen koko ajan Jussille, enkä itsekkään tiedä miksi; nyt taidan kuitenkin tietää.

Aloin tossa pari päivää sitten lukea nettipalstoja raskauden ensioireista. Huomasin jotain yhtäläisyyksiä itseeni ja omaan käyttäytymiseeni. Menkat olivat pari päivää myöhässä, mutta oon aina ajatellut, että en olisi kovin hedelmällinen, enkä siksi uskonut, että kyseessä voisi olla raskaus. Ajattelin tavallista hormoonihäiriötä kun menkat olivat myöhässä. No, tänään sitten Camillan kanssa mietittiin, että pitäisiköhän mun ostaa raskaustesti kun menkat kerran jo 6 päivää myöhässä. Halusin vain varmistua siitä, että EN ole raskaana. Testissä kuitenkin on kaksi viivaa. Ajattelin tehdä toisen testin vielä aamulla, jottai saisin edes vähän luotettavamman varmuuden tästä. 

Sanomattakin on varmaan selvää, että olen aika sekaisin. Haluan kouluttautua, enkä jäädä tän ikäsenä kotiin lapsen kanssa. Ehkä olen monen ihmisen mielestä kovin moraaliton, jos päätyisin tekemään abortin. Musta vaan tuntuu, etten ehkä olisi valmis vielä. Toisaalta taas, jos mun vatsan sisällä kasvaa joku pieni olento, miten voin tuhota sen mahdollisuudet selvitä tähä maailmaan? Olen hukassa. Jussille en vielä kertonut, kuitenkin meinasin kertoa pian. Mutta entä jos mä en halukkaan olla Jussin kanssa aina? Herranjumpulat sentään mehän ollaan seurusteltu vasta alle 2 kk. Ei tässä näin pitänyt käydä. 

Pahoittelen tekstin sekavuutta, mutta tunteeni ovat nyt kovin sekavat. 

Mikä ahdistus?

Heippa kaikki! Oon nyt tässä kovasti ajatellut lähiaikoina, että millätavoin jatkan tätä mun kirjottamista nyt jatkossa... Need your help a little! Elikkä siis jatkanko kirjottamista mun normaalista tylsästä elämästä, vai haluutteko jotain mun omia mielipiteitä jostain asioista vaiko pitäiskö mun tuoda itteäni jotenkin vähän esiin? (ei siis tietenkään liikaa, haluunhan pysyä piilossa...). No mutta nyt kuitenkin, ajattelin tässä kertoa vähän kuulumisia.

Elikkä kuten tää otsikkokin jo saattaa joillekkin kertoa, mun tän hetkinen olo on aika ahdistunut. Eilen näin äidin ensimmäistä kertaa joulun jälkeen. Viimeksi kun sen kanssa puhelimessa puhuin, se haukkui isän pystyyn niin en sitten halunnut eilenkään sille puhelimeen vastata. Sitä edellisellä kerralla oli haukkunut mamman pystyyn. Voi luoja... No hän sitten ilmoitti tekstiviestillä olevansa melkeen täällä meillä päin ja että haluaa tavata. En vastannut viestiin. Mutta äiti on kyllä sen verran ovela ihminen, että keksi sitten sekoittaa pikkusiskoni sijaisisän tähänkin soppaan mukaan. Sijaisisä sitten soitti minulle ja lupauduin näkemään äidin. Ensimmäinen lause, jonka äiti tavattuamme suustaan päästi oli "Kai sä sitten tarjoat mulle huomenna kahvin, kun mulla ei ole rahaa?" Kyllä, tässä taas tämä ihana äitini. Nähtiin eilen vain pikaseen ja sovittiin, että tänään nähtäisiin paremmalla ajalla. Kuitenkin äiti ilmoitti kaupungilla olevan liikaa melua, joten ei pääsisi tulemaan. Ajattelin, että ei sitten. Ei mua kiinnosta oikeastaan enää, tuntuu kun olisi vaan parempi elää ilman. Sekottaa vaan mun päätä koko ajan ja sai mut eilenkin itkemään hysteerisesti kun tajusin, miten sekasin se taas on. Sen elämä on pelkkää suoraa putkea. Siten, että joutuu elämään vaan tässä päivässä, koska sillä ei oo todenmukasia suunnitelmia. Toiseksi, se ei edes muista enää mitään, mitä sille sanoo. Sen todellisuuden kuva on jotenki häilyvä. Tai näin mä nään asian.
Tänään näin Maritan pitkästä aikaa vapaa-ajalla ja tuli kamala ikävä entisiä aikoja. Aikaa, kun mulla oli aikaa myös mun ystäville. Nyt olo on ku idiootilla, kun joka päivä tajuun sen ruman seikan, että oon vaan koko ajan Jussin kanssa. Ei sen näin pitänyt mennä? Missä helvetissä on mun yksityisyys? Ei taida kuulua mun sanavarastoon enää... Kysyin tänään Maritalta, että miten se on kestäny sen poikaystävää melkeen vuoden ku nyt puolentoista kuukauden jälkeen tää mun suhde Jussin kanssa alkaa olla mun mielenterveydelle ylitsepääsemätön jäävuori. Marita nauroi vaan. Mulla on ihan hirveä ikävä mun entistä elämää, elämää entisten ystävien kanssa. En väitä, etteikö poikaystävää ja ystäviä molempia sais mahdutettua yhden kiireettömän ihmisen elämään, varsinki nyt ku koulukin loppui, mutta kun Jussi nyt vaan sattuu haluamaan aina, että olen sen luona yötä jne. Camillan kanssa olin myös tänään. Sitten sovittiin Jussin kanssa, että se tulee mun ja Camillan kanssa myös. Sanoin ihan suoraan Camillalle, etten oikeestaan jaksaisi nähdä Jussia edes tänään. Olin vähän itekkin yllättyny mun kommentista sen sanomisen jälkeen. Mutta siltä musta tuntui, että en vaan jaksaisi. Jussi on ihana, mutta näen sitä koko ajan. Eikä se ole meidän parisuhteelle mun mielestä niin kovin terveellistä. Olin tänään töissä. Toi siivoustyö on sinäänsä inhottavaa, kun joutuu olemaan koko ajan yksikseen omien ajatusten kanssa. Töissä ahdisti äiti, Jussi, sekä jo parantunut, mutta uudelleen ilmestynyt ihotautini, tänään tehdyt ammattikorkeehaut. Täytyy varmaan mennä taas huomenna lääkäriin. Töiden jälkeen soitin Camillalle. Keksin sen sanan, jota koko päivän olin mielestäni etsinyt: olo on niin kahlittu. Olen käynyt mun parisuhdetta koko päivän läpi uudestaan ja uudestaan, enkä tiedä onko se normaali. Onko normaalia, että mä kiukuttelen joka ikisestä asiasta Jussille ja suutun joka ikisestä asiasta? Tiedän, että näitten asioiden joukossa on ihan oikeitakin suuttumisen aiheita. Jussi ärsyttää mua koko ajan tahallaan. Edellispäivänä sanoi mua ylimieliseksi kun ollaan muiden seurassa. Mä tiedän, etten ole koskaan ollut ylimielinen. Mulla on niin vähän ollut mitään. Koskaan. En ole oikeen voinut. En kyllä halunnutkaan olla. Kävin tona iltana vakavan keskustelun Jussin kanssa siitä, että mun pitäisi olla enemmän kotona, säännöllisestikkin. Ehkä se vois auttaa meiän mun mielestä kuihtuvaa parisuhdetta. Tai kun Jussin mielestä meillä varmaan menee hyvin. Mutta meneekö meillä sitten jos mä en niin tunne? Tänäänkin töissä pyöri tällaset lauseet päässä: "Pitäisi varmaan pitää taukoa Jussin kanssa" "Pitäisiköhän jättää Jussi, etten satuta sitä myöhemmin" "Tai sitten vaan teeskentelen, että nyt kaikki on hyvin ja sitten tää olo menee pian ohi". Mietin usein, olenko onnellinen. Jos joku kysyisi nyt "oletko onnellinen?", vastaisin luultavasti, että en. Mutta kun miettisin asiaa hetken... Mulla on poikaystävä, mulla on ystäviä, mulla on työpaikka, mä valmistun keväällä lukiosta, jatkosuunnitelmiakin on, olen perusterve, en ole maailman lihavin tai rumin ihminen (pinnallisuus, mielestäni maailman rumin asia, mutta silti olen sellainen), mulla on perhekin. Kyllä mä olen onnellinen. mun mielestä onnellisuuteen ei tarvitse muuta kun nämä. Ja ehkä hyvän olon. Mutta normaalisti mulla on hyvä olo. Tarkottaako se, että jos mulla tänään ja eilen ei ollut hyvä olo, että olen sitten onneton? En usko. Toivottavasti tämä on vaan joku vaihe. Jos on, haluun siitä asap eroon.

Miten voi olla, että nyt kun koulukin on ohi, niin mulla on näin sekasin kaikki ajatukset? Eikö mun stressin nyt olisi just kuulunut kadota? Tuntuu kuin stressiä ei olisi ollutkaan, mutta nyt se olisi jostain vaan ilmaantunut jäädäkseen. Mulla taitaa olla vuoden ajat sekaisin, kun näin masentaa.

Mikä minua vaivaa?

Nyt kun oon ollu jonku aikaa kotona, eikä tässä oikeen ole muutakaan tekemistä niin ajattelin kertoo teille mun yhdestä uudesta ongelmasta. Tai on se jo hetken ollut, enkä oikeestaan tiedä mikä mua vaivaa. Mutta joo, oon ollut atoopikko jo vauvasta asti ja talvisin mulle tulee ihottumaa yleensä taipeisiin, semmosta kuivaa ihottumaa. Nyt kuitenki oon tänä talvena hoitanut tosi hyvin mun ihoa ja rasvannut sitä pari kertaa päivässä. Tilanne on silti nyt riistäytyny käsistä. Mulla on jonkilainen ihotauti, eivätkä lääkäritkään tiedä mikä mulla on. Tai tietäisivät varmasti jos kunnolla tutkisivat. Mua ei vaan meiän paikallisessa terveyskeskuksessa oteta tosissaan ja yksityisiin lääkäreihin mulla ei ole varaa. Liitän tähän ensimmäiset kuvat itsestäni, mun ihosta. Oon jo pari päivää miettinyt, että uskallanko, kun kuvat ovat kuitenkin musta itsestäni, mutta päätin olla rohkea. Näistä kuitenkaan tuskin saa selville mun henkilöllisyyttä.

Pahoittelen näitä paljastuskuvia, mutta tältä mä näytän nyt. Rintaliivien käyttö on pelkkä unelma tällähetkellä.

Eli ihoon tulee koko ajan lisää vaan rakkuloita. Tää  kuva on otettu pari päivää sitten, ja tilanne on muuttunut vieläkin pahemmaksi. Rakkuloita tulee vaan koko ajan lisää ja ne on kipeitä ja polttelevat. Ihottumaa on käsissä, nivusissa, kyljissä, rinnoissa, kaulassa ja sormissa. Edellispäivänä sain ensimmäisen rakkulan nenänpäähäni, mikä ei kauheesti paranna tilannetta. Rakkulat kutiavat ja rikkoutuvat helposti. Rikkoutumisen jälkeen ovat tosi kipeitä. Ensimmäistä kertaa kun kävin lääkärissä, ne antoivat mulle kutinaa rauhottavia kolmiolääkkeitä. Eipä kovin paljon auttaneet ja heräilin koviin kipuihin öisin itkien. Oon tässä lähiaikoina vaan itkenyt näiden takia ja miettinyt mikä mua vaivaa.

Toisessa kyljessä ei pari päivää sitten ollut melkeen mitään, mut nyt niitä on vähän enemmän.

Lääkäriin mentäessä ne selailee tietokoneilta vaan kaikenlaisia mahdollisuuksia ja tekevät päätelmiä. Menin uudelleen lääkäriin ja ne antoivat mulle vahvaa kortisonivoidetta. Perusteli mun taudin pelkäksi vaikeaksi atooppiseksi ihottumaksi. Tästä voiteesta oli vaan pieni hetkellinen apu. Aina kun laitoin voidetta, kutina lakkasi, mutta loppujen lopuksi ihoon tuli lisää rakkuloita, koska iho on rikki. Menin uudelleen lääkäriin. Lääkäri sanoi, ettei todellakaan olisi saanut kortisonia käyttää ja sain vahvan antibiootti kuurin. Antibiootit auttavat vähän, mutta rakkuloita tulee edelleen lisää. Särkylääkkeitä joudun syömään koko ajan. Mun sisällä on nyt jonkilaine autoimmuuni sairaus, taikka atooppinen ekseema. Jokatapauksessa mun elimistössä on joku virhe ja keho muodostaa vasta-aineita mun omia soluja vastaan. Tai jotain sellasta. Mut voin kertoa, että sattuu ihan jumalattomasti. Nyt tänäään tuntuu, että antibiootit ovat vähän auttaneet, rakkulat on alkaneet kuivua, mutta viime yö sen takia olikin ihan hirveä. Aina kun käännyin, iho repesi jostain kohtaa ja tuli haava, mikä veresti. Jouduin eilenkin jäämään pois töistä ja työnantajat uhkasivat suunnilleen potkuilla. Saa nähdä miten tänään töissä pärjään, kun en uskalla olla poissakaan. Olen siis siivooja ja joudun käsittelemään pesuaineita aika paljon. Oon melko varma, että se liittyy jotenkin tähän ihottumaan. Mutta juu, jospa tänään uskaltautuisin ekaa kertaa viikonlopun jälkeen suihkuun. Tiiän, kuulostaa tosi ällöttävältä, mut en oo uskaltanu mennä suihkuun kun haavat ovat niin kipeitä.

 Tässä kuva mun kainalon reunasta, jonka takia en oo pystyny käyttämään kättäni kunnolla moneen päivään.

Vääriä valintoja?

Ajattelin kertoa nyt siitä mitä mun tän hetkiseen elämään kuuluu.

Oon aina ollut semmonen sinkkuihminen. Varsinki nyt kun baarit on tullu kuvioihin täytettyäni 18 vuotta, on ollu kiva että on vapaus tehdä mitä vaan. Siitähän mä jo aikasemmin teille kerroin. Mutta nyt mun elämä on muuttunu tässä kuukauden aikana aika paljon. Tai tosi paljon oikeestaan. En oo enää sinkku. Tosi kummaa mun mielestä. Eli siis ton Antti jutun jälkeen kai etsin jonkunlaista korviketta itelleni, ettei tarvitsis Anttia enää ajatella. Eli siis sillon kun Antille sillon noin kuukaus sitten huusin ja raivosin niin menin sen jälkeen baariin Elinan kanssa. Baarissa menin tupakalle ja näin Jussin pitkästä aikaa. Niin, se sama Jussi, ketä mut oli kerran aikasemmin jättänyt jo aika raa'alla tavalla viime vuonna. Omaksi ihmeekseni huomasin, etten ollut ollenkaan enää vihainen sille. Tämmönen mä olen, aina annan kaiken helposti anteeksi. Elina kyllä oli sitäkin vihasempi Jussille, vaikkei koskaan ennemmin ollut sitä tavannutkaan. Vaan sen takia mitä Jussi mulle oli tehnyt. Pyysin Jussilta jos voisin mennä niille yöksi. Halusin unohtaa Antin kokonaan ja antaa mennä vaan. Elina ei ollu tosiaan ilonen mun päätöksestä. Lopulta päädyttiin siihen tilanteeseen, että pilasin Elinan baari-illan ja jätin sille vaan paskan maun itsestäni. Olin tilanteen viemänä ja piti valita ystävä vai seksi? Valitsin seksin. Itse en tiedä nyt kumpi oli parempi vaihtoehto, koska tosta illasta mulle kehittyi toimiva seurustelusuhde. Toisaalta taas tiedän olevani paska ystävä. Siksi uskon, että tein väärän valinnan. Miten se oli, kaverit ennen miehiä? Niin, en oo tehnyt kaikkea oikein. Ja sinä iltana mä vielä näin, kuinka paljon Elina olisi toivonut, että lähden sen kanssa kotiin. Annoin mun viimeiset rahat Elinalle, jottai voi antaa ne maksuksi kotikyydistä. Ajattelin, että se taas lieventäisi tilannetta edes vähän. Tuskin lievitti. En ole paljoa Elinan kanssa sen jälkeen puhunut. Pari kertaa ollaan soiteltu. En ole kertonut edes musta ja Jussista, mutta kyllä se kohta sen saa tietää. En osaa kuvitella, mitä Elina siitä ajattelee. Elina ei toki ole ainut mun ystävistä, jotka "vihaavat" Jussia. Tai ei tykkää. Kun kerroin Nellalle, se oli tosi epäileväinen sen suhteen, että kannattaako mun ryhtyy koko juttuun. Kerroin myös Katjalle, että oon alkanut taas tapailemaan Jussia ja kerroin myös, että ehkä mun pitää vaan antaa Jussille mahdollisuus, kun en sitten tiiä koska seuraavaksi joku mut huolisi. Katja vaan tokaisi "niin, annat mahdollisuuden sille kohdella sua kun paskaa taas?". Mä en itse usko nyt, että Jussi tekisi mulle mitään pahaa. Oon semmosen saarnan pitäny sille kaikseta, ettei se edes uskaltaisi. Meiän roolit suhteessa on muuttunut niin toisinpäin kun mitä ne ekalla kerralla oli. Alettiin sen viikonlopun jälkeen olemaan paljon yhessä ja pikkuhiljaa Jussi alko kysellä varovasti, että voisko meistä tullakkin jotain. Olin koko ajan epäileväinen, enkä oikeen tuntenut mitään sitä ihmistä kohtaan. Jussi taas oli ihan ihastunut muhun ja koko ajan kertoi, että tykkää musta ihan hirveesti. Mua ahdisti. Mun päähän tuli kokoajan vaan mieleen Elina, se miten se katsoo mua kun kerron, että lähen Jussille. Aloin kertoa Jussille siitä, että mua ahdistaa kauheesti ja että haluun edetä hitaasti. Halusin olla arvaamaton. Halusin elää vain hetkessä. Olin sekaisin, Jussi vai ei? Päätin yrittää. Tutustuin Jussin kautta yhteen ihanaan ihmiseen, Camillaan. Camillakin autto mua tosi paljon selviämään tilanteesta. Se tavallaan vei meiän juttua eteenpäin, kun oltiin kauheesti samassa porukassa ja selitteli musta ja Jussista kaikkea esimerkiksi kuinka hyvin sovitaan yhteen. Mulla ja Jussilla on nyt hyvä suhde. Oon meiän suhteesta varma ja tiedän, että se välittää musta, jopa ehkä enemmän kun mä siitä. Toivottavasti ei kuulostanut ilkeeltä sanoa noin, mutta niin se vaan on. Mä annoin sille mahdollisuuden ja se osasi käyttää sen hyvin. Tosiaan lähiaikoina en oo ollut paljoa kotona kun en jaksa kattoo mun äitipuolta. Siks oon ollut paljon Jussin luona, varsinki nyt on helppoa kun on lukulomakin. Jussi on antanu mulle jo kotiavaimenkin ja saan mennä sinne koska vaan. Ostetaan yhdessä ruokaa ja eletään semmosta pariskunta elämää. Eniten tässä vaan harmittaa se, etten oo kauheesti mun kavereita nähnyt. Nellaa kyllä näen melkeen joka päivä, mut esimerkiksi Timoa mulla on kauhee ikävä ku ei olla nähty ehkä tuhanteen vuoteen. Ollaan vaan paljon Jussin kautta tutustuneitten kavereitten kanssa. No mä kuitenkin yritän nähdä kavereitani. Jussi vaa ei tunnu välil ymmärtävän, että tarviin myös tilaa itselleni ja aikaa kavereille. Mut saan sitä aikaa koska vaan kylläkin. Jussi sit vaan alentuu tilanteeseen. Välillä must tuntuu, että vähän tossutan Jussia, mut ehkä se on normaalia? Ja muutenki tiedän, etten tee sitä liikaa ja muutenki se tuo mulle vaan kauheen turvallisen olon, että mä oon enemmänki se ihminen, joka määrää. Mutta kuitenki. Tää Jussi juttu on auttanut mut hyvin eroon Antista. En oo millään tavalla mustasukkanen siitä ja Martinasta, koska itse saan olla onnellinen. Tänäänkin oon menossa Martinan synttäreille ja Anttikin tulee olemaan siellä ja odotan itseasiassa, että näen Antin, ihan kaverina. Tähän Loppujärkytykseksi voisin kertoa myös sen, että oon jo kerran pettänyt  kyllä Jussia. Se oli vaan tommonen kännijuttu ja mun mielessä pyöris vaan yks sana "kosto". Kosto siitä, mitä se joskus teki mulle. Jotenki toi paransi meiän suhdetta. En kyllä oo sille kertonut tästä. Mut ennen aina muistutin sitä monta kertaa päivässä siitä, mitä se joskus teki mulle. Nyt koen, että me ollaan tasoissa ja oon ihan hyvin unohtanu ton jutun jo. Tai välillä se tulee mieleen, mutta ei haittaavasti. Mun syrjähyppy sai mut vaan entistä varmemmaksi musta ja Jussista, enkä vois kuvitella tekeväni sitä enää koskaan uudelleen.

Edelleen vaan mietin, että kuinka kamala ihminen oikeen oon? Näin miettien kaikkia valintoja. Voinko mä perustella mun tekoni jotenki menneisyydellä? Sen vaan tiedän, että vaikka oon kuinka luotettava ihminen siten, etten koskaan kerro kenellekkään mitään toisten asioita, niin silti en ole luotettava. En ole luotettava ystävyyden ylläpitäjä. En myöskään maailman luotettavin kumppani. Ennen olin varma, etten pystyisi kumppania pettämään, mutta ei siihen paljoa tarvittu. Mutta sillon vaan halusin tehä sen. Enkä oikeestaan edes kadu sitä. Taidan olla vähän outo.