Ylioppilas

Tää on vissiinkin vaan mun tapa, etten kirjoittele tänne kauheen usein. Yleensä yritän odotella siihen asti, että olisi vähän enemmän kerrottavaa, kun musta tuntuu, että mun elämässä ei tapahdu oikeen mitään. Mut nyt vähän kertoilen taas kuulumisia.

Pääsin ylioppilaaksi! Ihme ja kumma kyllä kun olihan tossa kaikenlaista ylimäärästä noiden kirjotusten aikana. Oon vaan niin ilonen, että se on nyt ohi! Ja oon saanut kaikki kutsut lähetettyä ja ostettua mekon ja kengät ja lakin ja kaikki! Tää tuo vaan niin paljon uutta puhtia mun elämään, vaikka eihän tää ylioppilaaksi pääseminen mikään iso juttu ole. Ja tuskin edes pääsen minnekkään jatko-opiskelemaan noiden papereitten kanssa kun ei ole edes valintakoekutsuja tullut postissa. Mutta mua ei haittaa! En siis kirjoittanut mitään hyviä papereita ja se harmittaa. Tiedän, että olisin pystynyt kyllä paljonkin parempaan, mutta päätin mennä kirjotuksiin lukematta ja vietin aikaa vaan Jussin kanssa. Olinpas tyhmä. No mutta joo, ainahan voin korottaa niitä arvosanoja.

Mua kyllä ärsyttää niin paljon se ihminen! Oikeesti oon tässä kuukauden aikana kuullut siitä jos minkä moista juttua ympäri kaupunkia. Oikein ällöttää, kuinka tyhmä oon ollut, kun sen kanssa olin. Aikasemmassa tekstissä varmaanki sanoin sitä, miten pelkään kuulevani, että Jussi on jonku toisen kanssa tehnyt jotain. No, eihän siinä mitään, meni vaan kolme päivää meidän eron jälkeen ja sillä oli joku 15 vuotias pikkutyttö ollut yökylässä.. SIIS 15???? Kuinka alas mä oikeasti olen vajonnut kun sen kanssa olin. Toi on mun mielestä jo aika likasta. Ja muutenkin, en tiedä, ehkä tää on vaan mun oma mielipide, mutta onko se noin helppoa, jos on samalla viikolla kertonut rakastavansa mua? Itse en oikein usko. Mua harmittaa niin paljon, miksen kuunnellut mun ystäviä. Oisin säästynyt niin monelta paskalta jutulta koko tässä elämässä. Tähän mennessä Jussilla on vissiinkin ollut aika monta tyttöä/naista kierroksessa. Ei silleen, että muakaan kiinnostais, mutta ajattelinpahan vaan kertoa, kun näitä tuolta kyliltä kuulee. Eikä tää tosiaan ole mitään katkeruutta, pikemminkin ehkä sääliä. En kyllä yleensä sääli ketään. Myötätuntoa taas voin tuntea, mutta harvemmin säälin ketään. Ja niin, eipä ole Jussi meidän eron jälkeen kertaakaan kysynyt miten voin tai miten mun abortti sujui tai yleensäkkään mitään. Jos nyt totta puhutaan, olisin oikeasti toivonut, että se kysyy miten voin. Toi kokemus oli kuitenkin melko raju fyysisesti, sekä henkisesti. Viikonloppuna Jussi soitti ekaa kertaa. Saatoin olla vähän tympeä puhuessani, mutta syystä ehkä? Hän kysyi mun iltasuunnitelmia. No, en kuitenkaan innostunut niistä kovasti kertomaan. Sitten eilen vahingossa näin sen. Kovasti se koitti moikkailla, mutta en itse oikein innostunut. 

Olen taas alkanut juhlia aika paljon. Ehkä vähän liikaakin. Ja musta melkeen tuntuu, etten taas osaisi elää ilman alkoholia. Se jotenkin vaan vapauttaa mut kaikesta. Sillon tulee myös kaikenlaiset tunteenpurkaukset usein esille. En tiedä mistä johtuu sitten. Mutta tosiaan, tykkään mennä kerran viikonlopussa vähän viihteelle tanssimaan ja laittaa jotain nättiä päälle ja saada taas katseita miespuolisilta. Siitä tulee vaa niin hyvä mieli! Ja hauskaa on aina kavereiden kanssa tietysti!

Tosta abortista sen verran, että olen toipunut melko hyvin. Lähinnä kuitenkin olen sulkenut siitä puhumisen kokonaan pois elämästäni. Sitten yksin saatan surra sitä joskus. Itkenyt en kyllä ole pitkään aikaan, vaikka koko elämäni olen itkenyt monta kertaa viikossa. En sitten tiedä onko tää kokemus vaan vahvistanut mua niin paljon, ettei itketä enää ikinä. Paitsi kun olen humalassa. Mutta kuitenkin, vaikeimpia ovat päivät, jolloin kävelen kaupungilla ja näen itseäni nuorempia tyttöjä vatsa pystyssä. Tulee niin epäonnistunut olo. Ajattelen vaan aina, että enhän mä olisi ollut liian nuori. Paha paikka oli myös kuulla puoltoista viikkoa sitten, että vuotta vanhemman serkkupojan tyttöystävä on raskaana. Mietin myös usein raskauden aikana, etten voi pitää lasta, kun en tiedä mitä sukulaiset ajattelisivat. No, nyt olen melkeen varma, että kaikki olisivat tukeneet kovasti. Myös puoltoista viikkoa sitten juteltiin mamman kanssa äidistä. Silloin mamma nosti esiin sen, miten äiti on tehnyt abortin kolme kertaa. Joo, se on silkkaa tyhmyyttä ja huolettomuutta. Mutta sitten mamma kysyi, että enhän minä ole tehnyt. Vastasin, että en. En jotenkin vaan voinut. Olisi tullut sellainen olo, että olen pettänyt mamman, maailman tärkeimmän ihmisen koko elämässäni. Tulee usein olo, että teinkö väärän päätöksen. Okei, ehkä päivittäin. En vaan kerro siitä kenellekkään. Mutta sitten ajattelen Jussia ja tajuan, ettei siitä mitään olisi tullut. Vaikka tää on ollut kamala kokemus, olen toipumassa. Vähän oli rankkaa tossa ihan aborstin jälkeen kun oli pari koulututkimusta hoitamatta ja niitä piti sitten kiireellä vääntää. Menin sitten kouluun terveystiedon opettajani puheille ja kerroin tilanteen ja sitten kävin pari viikkoa koulussa tekemässä tutkimustani. Kotona siihen en olisi pystynyt. En täällä, täällä missä mulla on liikaa tilaa kaikille ajatuksille. Opettaja suositteli mulle myös psykiatria kun mieli oli niin järkkynyt. Sanoin, että on mulla ystäviä. Ei se kuitenkaan ole ehkä sama asia. En oikein tiedä pistäiskö mennä johonkin sellaiselle. 

Siitä äidistä voisin kertoa sen verran, etten ole vastannut sen soittoihin tai viesteihin kahteen kuukauteen. Ei ole kukaan muukaan sukulainen. Se lähettää jatkuvasti isälle jotain rakkausviestejä, vaikka ovat eronneet ainakin 15 vuotta sitten. Äiti kehottaa isää myös jättämään Piian. Isäkään ei jaksa kuunnella. Mulla on tällä hetkellä 10 numeroa, mistä äiti on lähettänyt viestin. Mun on vaan pakko tallentaa ne kaikki, etten vahingossa vastaa sille. Kuulostaa varmaanki kamalalta, miksei nyt joku voi äidilleen vastata. Minäpä kerron. Äiti on taas pilannut kaiken. Lupailee tähtiä taivaalta, haukkuu mammaa ihan hulluna ja muutenkin on ihan sekaisin. Se alkaa olla niin sairas viinasta, ettei paluuta taida enää olla. Äidin puheissakaan ei ole enää mitää tolkkua. Ei ollut enää sillonkaan, kun viimeksi tavattiin maaliskuussa. Joten voin vaan kuvitella nyt. Äiti on semmonen, että se vaan satuttaa kaikkia, vaikka koittaa vaan hyvää. Mutta se on vissiin aika yleinen piirre noilla alkoholisteilla. Mua vaan tällä hetkellä pelottaa ihan kauheesti, että se tulee pilaamaan mun ylioppilasjuhlat. Että se vaan yhtäkkiä pamahtaa paikalle ilmoittamatta, pahimmassa tapauksessa kännissä. Joudun itse pääsääntöisesti tekemään ruokia juhliin, kun Piia sanoi itsensä aika nopeasti irti. No joo, ehkä pitää olla tyytyväinen siihen, että se lupasi tehdä täytekakun. Mutta  paljon tehtävää on tosiaan juhlia varten. Mutta vielä kaikkein kamalinta olisi, jos äiti tulisi mun lakitustilaisuuteen. Taas kamalasti sanottu, mutta häpeän äitiä niin paljon. Kun se ei ole normaali. On ehkä väärin koittaa eristää se mun elämästä, mutta tiedän itse voivani paremmin näin kun en kanna huolta muista. Tai niin paljon kun äidistä pitäisi. Itsessänikin on aika paljon huolehdittavaa. Olen ehkä kamalan itsekäs, mutta en tiedä mitä muutakaan voin. En ehkä kestäisi sitä, että huomaisin äidin menettävän viimeisetkin järjen hivenet. En kestäisi sitä.

Nyt kun olen voinut vähän paremmin, olen alkanut liikkua vähän enemmän. Ehkä olen myös vähän laihtunut. Ainakin siitä olen laihtunut paljon kun lukuloma alkoi ja sainkin juuri hyvää palautetta luokkalaisiltani, joita en ollut pitkään aikaan nähnyt. Kehuista tulee aina hyvä mieli! Ja ehkä siksi jaksan enemmän liikkua kun muut huomaa eron ja ehkä itsekin vähän. Nyt kuitenkin koitan pyhittää tämän päivän auringolle ja illalla menen töihin taas. No, urheilua sekin!

Ja nyt tuli ensimmäiset kyyneleet pitkään aikaan tätä kirjoittaessa! Avauduinpahan taas vähän. Ensi kertaan!

Nolotus

Okei, mua nyt häiritsee ihan hirveesti mitä mahdatte musta ajatella. Olen huono blogin pitäjä kun en ole kirjoitellut. Tosin mulla on syyni siihenkin. Erosinhan tällä viikolla Jussista, sekä päädyin tekemään abortin. Ei ollut näitä ennenkään kovin helppoa, liioittelematta.

Viime viikot ovat vierineet erittäin hitaasti. Parin viikon päästä viime postauksesta aloin olla varma, etten pystyisi lasta synnyttämään. Tähän ratkaisuun sitten päädyin monien kyynelien ja epätoivontunteiden johdattelemana, eilen kaikki sitten tapahtui ja se on nyt sitten lopullista. Mulla oli ensin maanantaina lääkäri, jota en ollut saanut aikasemmin. Siellä mulle tehtiin gynekologinen tarkastus ja mentiin ultraan. Oli kieltämättä kummallista kokea tuo juttu ihan itse, kun muuten vaan nähnyt sen telkkarissa. Kyllä siitä vaan ihan erityinen tunne syntyi. Ja siellä se möhkäle oli, parin kuukauden ikäisenä. En oikeen ajatellut siinä tilanteessa mitään, en oikeastaan halunnut edes ajatella. Olinhan jo varma päätöksestäni. Varma, niin kummallinen sana. En ole koskaan mistään ollut varma, muutakun siitä, että olen raskaana. Oikeasti en ollut todellakaan varma mitä haluan. En ollut edes siitä varma, että olisiko vauvan parempi täällä, vai onko mahdollista, että parempi onkin jättää tuo olio tietämättömäksi kaikesta tästä. Nyt puhun niin kummia, että alan itsekin pitämään itseäni vähän hölmönä. Hmh. Mä kuitenkin päätin sitten varata ajan keskeytykseen. Sen jälkeen, kun sain tietää mun raskaudesta, mulla ja Jussilla alko menee todellisen huonosti. En oikeastaan tiedä, että oliko se vaan sitä, että mä halusin meillä menevän huonosti vai mikä oli. Aloin olla koko ajan väsynyt. Saatoin nukkua 12 tunnin yöunet ja sitten kolme tuntia päivällä. En jaksanut valvoa myöhään, olin aivan loppu. Pahoinvointi alkoi astua kuvioihin. Erilaiset normaalit ruoat alkoivat olla etovia ja aloin syömään vähemmän. En vaan kertakaikkisesti pystynyt kovasti syömään, mikä on kohdallani todella erikoista. Olenhan ruokaa rakastava ihminen. Aloin saada kummasti mielihaluja, kuten tässä loppuvaiheilla oli tuoremehu ja yleensäkin kaikki raikkaat ruoat ja juomat. Rinnat mulla kasvaneet ihan kamalan paljon ja vatsa ollut kovin turvonnut, muuten ei kyllä raskaudesta mitään merkkejä ole näkynyt.
Mun olisi pitänyt tehdä yksi koulujuttu ennen valmistumista tässä, mutta mulla kertakaikkiaan ei siihen ole ollut voimia. Raskaus on kyllä maailman kummallisin asia, mitä ihmiskehossa voi tapahtua kaikkine muutoksineen. Ihmettelen tässä, miten voimaton oon ollut, ei yhtään tyypillistä mulle. Mua ei viime viikolla enää voinut kiinnostaa yhtään Jussin kanssa olo, se teki tässä ajassa niin kamalia virheitäkin. Alko tuntua, että joudun koko ajan kantamaan vaan huolta Jussista ja vahtaamaan sitä. Siinä kaiken muun sivussa. Olin jo vaivihkaa vienyt tavaroitani takaisin kotiin. Huomasin, että tunteet ovat vähän muuttuneet ja niinpä me sitten lähes yksipuolisen keskustelun jälkeen erottiin keskiviikkona. Ja niin, minä siis itkin ja kerroin mikä mättää ja Jussi sanoo vieressä "niin, kyllä mäkin tällä viikolla ajattelin, että mahtaakohan tää sitten toimiakaan". Muuta lausetta tuskin kuulin hänen suustaan sinä iltana. Ette varmasti ymmärrä näitä mun ajatuksia ollenkaan ja tää ero kuulostaa varmasti kummalliselta, mutta jos vain tietäisitte kyseisen henkilön, ette ihmettelisi päätöstäni hetkeäkään. Jussilla ei ole minkäänlaista vastuuntuntoa. Toisaalta taas omistaa kovin erikoisen arvomaailman. Muutenkin uskon, että Jussin olisi vähän kasvettava, jotta hänen kanssa pystyisin elämään. Nyt vain kävi näin. Tottakai mua surettaa ja olisin halunnut yrittää, mutta tiedän vaan mikä on mulle parhaaksi. Parhaaksi ei ollut toi suhde. Luottamuskin oli niin kärsinyt jo ennen kun edes alettiin seurustella. Mut kyllä mä ikävöin Jussia aika paljon. Koitan vaan olla ajattelematta sitä. Tiedän vaan, että kuinka paljon muhun sattuu, kun se taas löytää jonkun uuden hoidon tässä joku päivä ja saan kuulla siitä. Sellanen se on. Tilannetajukin on siltä aina vähän hukassa. Ja tarkotukseni ei tässä ole todellakaan haukkua Jussia mitenkään. Kyllä mä häntä rakastin ja kyllä vieläkin, vaikka vähän aikaa seurusteltiinkin vaan. Kaikkea tapahtui vaan liikaa, liian pienessä ajassa. Näin mä sen ajattelen. Ja ehkä oon vaan heikko ihminen, kun en kaikkea jaksanut. Tää raskaus vaan sai mut tajuamaan niin paljon. Sai mut tajuamaan, mikä oikeesti on todellisuus.

Torstaina mulla oli raskauden keskeytys aika. Siellä olin polikliniikalla tunnin verran odotushuoneessa täyttelemässä kaiken maailman lappuja ennen kuin mut kutsuttiin sisään. Tuli sielläkin niin syyllinen olo. Mielessä pyöri vaan "tietävätköhän nuo muut mitä mä olen tekemässä?". Menin vastaanotto huoneeseen, jossa oli kaksi mukavaa naislääkäriä. Toiselle annoin täytetyt laput, joiden avulla hän alkoi kysellä kaikennäköistä. Olin koko ajan itkun partaalla. Lähetteessä luki jotain tuoreesta suhteesta ja multa kysyttiin, että onko mun poikaystävä sitten mun tukena. No tietenkin aloin itkeä ja kerroin erosta.Siinä sitten esiteltiin kaikki psykiatriset puhelimet sun muut. Mulle suoritettiin vielä ultraäänitutkimukset, jonka jälkeen mut laitettiin taas odotushuoneeseen. Puolentunnin odottelun jälkeen pääsin taas vastaanotolle ja siellä mulle annettiin ensimmäinen pilleri. Tiesin, että jos sen otan, ei paluuta enää ole. Kesti hetki, ennen kuin sain sen suuhuni ja nielaistua. Ajattelin vaan sitä, että se lapsi ei koskaan saisi sellaista onnellista elämää, mitä olisin hänelle toivonut, jos hänet tähän maailmaan päästäisin. Näin on parempi, ajattelin. Lähdin sairaalasta kahden jälkipillerin ja  kipulääkereseptin kera. Lauantai aamulla olin Camillan luona ja otin pillerit ohjeen mukaan alakautta särkylääkkeiden syönnin jälkeen. Sitten menin sänkyyn odottelemaan mahdollista kipua. Oli kamalaa, kun en ollenkaan tiennyt minkälaista kipu olisi ja kuinka kipeää kaikki tekisi. En osannut aavistaakkaan. Jo tunnin päästä aloin olla tuskissani ja oksentelin supistuksien aiheuttaman vatsakivun vuoksi. Vatsa oli sekaisin ja valehtelematta vuosin verta kuin vesiputous. Kivut olivat niin käsittämättömät, että uskoin kuolevani. Olin yksin, huusin ja itkin kuin viimeistä päivää ja melkein lupasin itselleni, etten koskaan voi synnyttää, jos se kerran enemmän sattuu. Että nostan vaan hattua teille synnyttäneet naiset! Kaipa se on eriasia, kun on jotain, mitä sen kivun jälkeen odottaa. Silti tämä oli maailman kamalin kokemus. Kipu loppui sitten kun huomasin, että jotain tippui vessanpyntyssä olevan paperikasan päälle. Siinä se oli ja itkin kuin hullu. Tässä vaiheessa olisin tosissani halunnut olla jo kuollut.

Tässä oli oma kokemukseni raskauden keskeytyksestä. Ei ole millään tavoin helppo henkisesti, eikä varsinkaan fyysisesti. Siksi en voi toivoa tätä kokemusta kenellekkään. IKINÄ.

Mitä pitäisi ajatella?

Kaksi positiivista. Ehkä mun pitää sitten vain uskoa tähän? Ei kai ne testitkään niin paljoa voi valehdella... Varasin tänään ajan lääkärille, tosin pääsen sinne vasta kolmen viikon päästä, johtuen siitä, että tämä on tämmönen helkutin käpykylä, jossa ehkäisyneuvolan vastaanotto on auki vain kahdesti viikossa. Pelottavaa olla niin kauan raskaana kun mielipiteet lapsen pitämisestä vaihtelevat jatkuvasti. Tiedän kuitenkin, ettei sillä lapsella olisi niin hyvä olla tällasessa elämässä. Mulla on vielä niin paljon opittavaa ja koettavaa. Mun mieli myrskyää koko ajan. Voi olla hetki, jolloin oon tosi ilonen kaikesta, mutta samaan aikaan saatan alkaa itkeä samantien. Tällasia tunnemyrskyjä en tosiaan odottanut. On vaan niin kovin kummaan koko ajan ajatella, että mun sisällä on varmaan oikeasti joku. Fyysisesti tunnen koko ajan jotain outoa mun kehossa tapahtuvan, tosin en sitten tiedä kuvittelenko vaan kaiken. Vatsaa nipistelee aina välillä, rinnat on arat, koko ajan on kylmä ja väsyttää. Ja tietysti menkat 8 päivää myöhässä. Ehkä pitää uskoa tähän? En vaan voi ajatella, että tää olisi totta. Ja jos totta puhun, en haluaisi, että tää on totta. Kuitenkin tiedän monia ihmisiä, jotka ovat nuorena lapsen saaneet ja silti pärjäävät todella hyvin. En vaan osaa kuvitella itseäni äitinä. Onko se väärin? Voi olla hetkiä kun huudan tunnevyöryn saavuttua Jussille, että mä haluun tappaa tän lapsen. Toisinaan haluan, että Jussi silittelee mun vatsaa ja kyselen "mitä sitten, jos meillä olisi tää vauva?". Onko oikein, että puhun näin kamalasti välillä tästä vauvan alusta? Oon kertonut joillekkin ystävilleni ja ovat ottaneet aika hyvin asian, vähän järkytyksella tietenkin jotkut. Kaikki kyllä ovat luvanneet olla tukena, mitä ikinä sitten päätänäkin. Jos totta puhutaan, en haluaisi tätä lasta, en synnyttää sitä. Mutta en myöskään halua tappaa sitä. Kuulostaa niin kamalalta... Olen jokatapauksessa päättänyt, etten ainakaan halua alkoholia juoda, ainakaan ennen lääkäriä ja lopullista päätöstä.

Ajattelin nyt vaan vähän päivittää tilannetta ja olisi tietysti kiva, jos ihmiset voisivat kertoa, jos on ollut samanlaisia kokemuksia. Tarvitsen niitä.

Ja pahoittelen näitä lyhyitä kirjotuksia. Mulla ei nyt niin kovasti vaan ole pään sisällä mitään ajatuksia. Olen itsekkin hämilläni.

Ahdistuneisuuden lähde

Ajattelin nyt heti tulla tänne kertomaan, että taidankin tietää mistä tuo mun ahdistuneisuus on saanut alkunsa. Aluksi voisin myös kertoa, että mulla ja Jussilla ei ole n. kolmeen viikkoon ollut kunnollista seksielämää. Oon ollut kovin haluton, enkä ole halunnut, että se lähestyy mua. Oon myös ollut hyvin kiukkuinen koko ajan Jussille, enkä itsekkään tiedä miksi; nyt taidan kuitenkin tietää.

Aloin tossa pari päivää sitten lukea nettipalstoja raskauden ensioireista. Huomasin jotain yhtäläisyyksiä itseeni ja omaan käyttäytymiseeni. Menkat olivat pari päivää myöhässä, mutta oon aina ajatellut, että en olisi kovin hedelmällinen, enkä siksi uskonut, että kyseessä voisi olla raskaus. Ajattelin tavallista hormoonihäiriötä kun menkat olivat myöhässä. No, tänään sitten Camillan kanssa mietittiin, että pitäisiköhän mun ostaa raskaustesti kun menkat kerran jo 6 päivää myöhässä. Halusin vain varmistua siitä, että EN ole raskaana. Testissä kuitenkin on kaksi viivaa. Ajattelin tehdä toisen testin vielä aamulla, jottai saisin edes vähän luotettavamman varmuuden tästä. 

Sanomattakin on varmaan selvää, että olen aika sekaisin. Haluan kouluttautua, enkä jäädä tän ikäsenä kotiin lapsen kanssa. Ehkä olen monen ihmisen mielestä kovin moraaliton, jos päätyisin tekemään abortin. Musta vaan tuntuu, etten ehkä olisi valmis vielä. Toisaalta taas, jos mun vatsan sisällä kasvaa joku pieni olento, miten voin tuhota sen mahdollisuudet selvitä tähä maailmaan? Olen hukassa. Jussille en vielä kertonut, kuitenkin meinasin kertoa pian. Mutta entä jos mä en halukkaan olla Jussin kanssa aina? Herranjumpulat sentään mehän ollaan seurusteltu vasta alle 2 kk. Ei tässä näin pitänyt käydä. 

Pahoittelen tekstin sekavuutta, mutta tunteeni ovat nyt kovin sekavat. 

Mikä ahdistus?

Heippa kaikki! Oon nyt tässä kovasti ajatellut lähiaikoina, että millätavoin jatkan tätä mun kirjottamista nyt jatkossa... Need your help a little! Elikkä siis jatkanko kirjottamista mun normaalista tylsästä elämästä, vai haluutteko jotain mun omia mielipiteitä jostain asioista vaiko pitäiskö mun tuoda itteäni jotenkin vähän esiin? (ei siis tietenkään liikaa, haluunhan pysyä piilossa...). No mutta nyt kuitenkin, ajattelin tässä kertoa vähän kuulumisia.

Elikkä kuten tää otsikkokin jo saattaa joillekkin kertoa, mun tän hetkinen olo on aika ahdistunut. Eilen näin äidin ensimmäistä kertaa joulun jälkeen. Viimeksi kun sen kanssa puhelimessa puhuin, se haukkui isän pystyyn niin en sitten halunnut eilenkään sille puhelimeen vastata. Sitä edellisellä kerralla oli haukkunut mamman pystyyn. Voi luoja... No hän sitten ilmoitti tekstiviestillä olevansa melkeen täällä meillä päin ja että haluaa tavata. En vastannut viestiin. Mutta äiti on kyllä sen verran ovela ihminen, että keksi sitten sekoittaa pikkusiskoni sijaisisän tähänkin soppaan mukaan. Sijaisisä sitten soitti minulle ja lupauduin näkemään äidin. Ensimmäinen lause, jonka äiti tavattuamme suustaan päästi oli "Kai sä sitten tarjoat mulle huomenna kahvin, kun mulla ei ole rahaa?" Kyllä, tässä taas tämä ihana äitini. Nähtiin eilen vain pikaseen ja sovittiin, että tänään nähtäisiin paremmalla ajalla. Kuitenkin äiti ilmoitti kaupungilla olevan liikaa melua, joten ei pääsisi tulemaan. Ajattelin, että ei sitten. Ei mua kiinnosta oikeastaan enää, tuntuu kun olisi vaan parempi elää ilman. Sekottaa vaan mun päätä koko ajan ja sai mut eilenkin itkemään hysteerisesti kun tajusin, miten sekasin se taas on. Sen elämä on pelkkää suoraa putkea. Siten, että joutuu elämään vaan tässä päivässä, koska sillä ei oo todenmukasia suunnitelmia. Toiseksi, se ei edes muista enää mitään, mitä sille sanoo. Sen todellisuuden kuva on jotenki häilyvä. Tai näin mä nään asian.
Tänään näin Maritan pitkästä aikaa vapaa-ajalla ja tuli kamala ikävä entisiä aikoja. Aikaa, kun mulla oli aikaa myös mun ystäville. Nyt olo on ku idiootilla, kun joka päivä tajuun sen ruman seikan, että oon vaan koko ajan Jussin kanssa. Ei sen näin pitänyt mennä? Missä helvetissä on mun yksityisyys? Ei taida kuulua mun sanavarastoon enää... Kysyin tänään Maritalta, että miten se on kestäny sen poikaystävää melkeen vuoden ku nyt puolentoista kuukauden jälkeen tää mun suhde Jussin kanssa alkaa olla mun mielenterveydelle ylitsepääsemätön jäävuori. Marita nauroi vaan. Mulla on ihan hirveä ikävä mun entistä elämää, elämää entisten ystävien kanssa. En väitä, etteikö poikaystävää ja ystäviä molempia sais mahdutettua yhden kiireettömän ihmisen elämään, varsinki nyt ku koulukin loppui, mutta kun Jussi nyt vaan sattuu haluamaan aina, että olen sen luona yötä jne. Camillan kanssa olin myös tänään. Sitten sovittiin Jussin kanssa, että se tulee mun ja Camillan kanssa myös. Sanoin ihan suoraan Camillalle, etten oikeestaan jaksaisi nähdä Jussia edes tänään. Olin vähän itekkin yllättyny mun kommentista sen sanomisen jälkeen. Mutta siltä musta tuntui, että en vaan jaksaisi. Jussi on ihana, mutta näen sitä koko ajan. Eikä se ole meidän parisuhteelle mun mielestä niin kovin terveellistä. Olin tänään töissä. Toi siivoustyö on sinäänsä inhottavaa, kun joutuu olemaan koko ajan yksikseen omien ajatusten kanssa. Töissä ahdisti äiti, Jussi, sekä jo parantunut, mutta uudelleen ilmestynyt ihotautini, tänään tehdyt ammattikorkeehaut. Täytyy varmaan mennä taas huomenna lääkäriin. Töiden jälkeen soitin Camillalle. Keksin sen sanan, jota koko päivän olin mielestäni etsinyt: olo on niin kahlittu. Olen käynyt mun parisuhdetta koko päivän läpi uudestaan ja uudestaan, enkä tiedä onko se normaali. Onko normaalia, että mä kiukuttelen joka ikisestä asiasta Jussille ja suutun joka ikisestä asiasta? Tiedän, että näitten asioiden joukossa on ihan oikeitakin suuttumisen aiheita. Jussi ärsyttää mua koko ajan tahallaan. Edellispäivänä sanoi mua ylimieliseksi kun ollaan muiden seurassa. Mä tiedän, etten ole koskaan ollut ylimielinen. Mulla on niin vähän ollut mitään. Koskaan. En ole oikeen voinut. En kyllä halunnutkaan olla. Kävin tona iltana vakavan keskustelun Jussin kanssa siitä, että mun pitäisi olla enemmän kotona, säännöllisestikkin. Ehkä se vois auttaa meiän mun mielestä kuihtuvaa parisuhdetta. Tai kun Jussin mielestä meillä varmaan menee hyvin. Mutta meneekö meillä sitten jos mä en niin tunne? Tänäänkin töissä pyöri tällaset lauseet päässä: "Pitäisi varmaan pitää taukoa Jussin kanssa" "Pitäisiköhän jättää Jussi, etten satuta sitä myöhemmin" "Tai sitten vaan teeskentelen, että nyt kaikki on hyvin ja sitten tää olo menee pian ohi". Mietin usein, olenko onnellinen. Jos joku kysyisi nyt "oletko onnellinen?", vastaisin luultavasti, että en. Mutta kun miettisin asiaa hetken... Mulla on poikaystävä, mulla on ystäviä, mulla on työpaikka, mä valmistun keväällä lukiosta, jatkosuunnitelmiakin on, olen perusterve, en ole maailman lihavin tai rumin ihminen (pinnallisuus, mielestäni maailman rumin asia, mutta silti olen sellainen), mulla on perhekin. Kyllä mä olen onnellinen. mun mielestä onnellisuuteen ei tarvitse muuta kun nämä. Ja ehkä hyvän olon. Mutta normaalisti mulla on hyvä olo. Tarkottaako se, että jos mulla tänään ja eilen ei ollut hyvä olo, että olen sitten onneton? En usko. Toivottavasti tämä on vaan joku vaihe. Jos on, haluun siitä asap eroon.

Miten voi olla, että nyt kun koulukin on ohi, niin mulla on näin sekasin kaikki ajatukset? Eikö mun stressin nyt olisi just kuulunut kadota? Tuntuu kuin stressiä ei olisi ollutkaan, mutta nyt se olisi jostain vaan ilmaantunut jäädäkseen. Mulla taitaa olla vuoden ajat sekaisin, kun näin masentaa.

Mikä minua vaivaa?

Nyt kun oon ollu jonku aikaa kotona, eikä tässä oikeen ole muutakaan tekemistä niin ajattelin kertoo teille mun yhdestä uudesta ongelmasta. Tai on se jo hetken ollut, enkä oikeestaan tiedä mikä mua vaivaa. Mutta joo, oon ollut atoopikko jo vauvasta asti ja talvisin mulle tulee ihottumaa yleensä taipeisiin, semmosta kuivaa ihottumaa. Nyt kuitenki oon tänä talvena hoitanut tosi hyvin mun ihoa ja rasvannut sitä pari kertaa päivässä. Tilanne on silti nyt riistäytyny käsistä. Mulla on jonkilainen ihotauti, eivätkä lääkäritkään tiedä mikä mulla on. Tai tietäisivät varmasti jos kunnolla tutkisivat. Mua ei vaan meiän paikallisessa terveyskeskuksessa oteta tosissaan ja yksityisiin lääkäreihin mulla ei ole varaa. Liitän tähän ensimmäiset kuvat itsestäni, mun ihosta. Oon jo pari päivää miettinyt, että uskallanko, kun kuvat ovat kuitenkin musta itsestäni, mutta päätin olla rohkea. Näistä kuitenkaan tuskin saa selville mun henkilöllisyyttä.

Pahoittelen näitä paljastuskuvia, mutta tältä mä näytän nyt. Rintaliivien käyttö on pelkkä unelma tällähetkellä.

Eli ihoon tulee koko ajan lisää vaan rakkuloita. Tää  kuva on otettu pari päivää sitten, ja tilanne on muuttunut vieläkin pahemmaksi. Rakkuloita tulee vaan koko ajan lisää ja ne on kipeitä ja polttelevat. Ihottumaa on käsissä, nivusissa, kyljissä, rinnoissa, kaulassa ja sormissa. Edellispäivänä sain ensimmäisen rakkulan nenänpäähäni, mikä ei kauheesti paranna tilannetta. Rakkulat kutiavat ja rikkoutuvat helposti. Rikkoutumisen jälkeen ovat tosi kipeitä. Ensimmäistä kertaa kun kävin lääkärissä, ne antoivat mulle kutinaa rauhottavia kolmiolääkkeitä. Eipä kovin paljon auttaneet ja heräilin koviin kipuihin öisin itkien. Oon tässä lähiaikoina vaan itkenyt näiden takia ja miettinyt mikä mua vaivaa.

Toisessa kyljessä ei pari päivää sitten ollut melkeen mitään, mut nyt niitä on vähän enemmän.

Lääkäriin mentäessä ne selailee tietokoneilta vaan kaikenlaisia mahdollisuuksia ja tekevät päätelmiä. Menin uudelleen lääkäriin ja ne antoivat mulle vahvaa kortisonivoidetta. Perusteli mun taudin pelkäksi vaikeaksi atooppiseksi ihottumaksi. Tästä voiteesta oli vaan pieni hetkellinen apu. Aina kun laitoin voidetta, kutina lakkasi, mutta loppujen lopuksi ihoon tuli lisää rakkuloita, koska iho on rikki. Menin uudelleen lääkäriin. Lääkäri sanoi, ettei todellakaan olisi saanut kortisonia käyttää ja sain vahvan antibiootti kuurin. Antibiootit auttavat vähän, mutta rakkuloita tulee edelleen lisää. Särkylääkkeitä joudun syömään koko ajan. Mun sisällä on nyt jonkilaine autoimmuuni sairaus, taikka atooppinen ekseema. Jokatapauksessa mun elimistössä on joku virhe ja keho muodostaa vasta-aineita mun omia soluja vastaan. Tai jotain sellasta. Mut voin kertoa, että sattuu ihan jumalattomasti. Nyt tänäään tuntuu, että antibiootit ovat vähän auttaneet, rakkulat on alkaneet kuivua, mutta viime yö sen takia olikin ihan hirveä. Aina kun käännyin, iho repesi jostain kohtaa ja tuli haava, mikä veresti. Jouduin eilenkin jäämään pois töistä ja työnantajat uhkasivat suunnilleen potkuilla. Saa nähdä miten tänään töissä pärjään, kun en uskalla olla poissakaan. Olen siis siivooja ja joudun käsittelemään pesuaineita aika paljon. Oon melko varma, että se liittyy jotenkin tähän ihottumaan. Mutta juu, jospa tänään uskaltautuisin ekaa kertaa viikonlopun jälkeen suihkuun. Tiiän, kuulostaa tosi ällöttävältä, mut en oo uskaltanu mennä suihkuun kun haavat ovat niin kipeitä.

 Tässä kuva mun kainalon reunasta, jonka takia en oo pystyny käyttämään kättäni kunnolla moneen päivään.

Vääriä valintoja?

Ajattelin kertoa nyt siitä mitä mun tän hetkiseen elämään kuuluu.

Oon aina ollut semmonen sinkkuihminen. Varsinki nyt kun baarit on tullu kuvioihin täytettyäni 18 vuotta, on ollu kiva että on vapaus tehdä mitä vaan. Siitähän mä jo aikasemmin teille kerroin. Mutta nyt mun elämä on muuttunu tässä kuukauden aikana aika paljon. Tai tosi paljon oikeestaan. En oo enää sinkku. Tosi kummaa mun mielestä. Eli siis ton Antti jutun jälkeen kai etsin jonkunlaista korviketta itelleni, ettei tarvitsis Anttia enää ajatella. Eli siis sillon kun Antille sillon noin kuukaus sitten huusin ja raivosin niin menin sen jälkeen baariin Elinan kanssa. Baarissa menin tupakalle ja näin Jussin pitkästä aikaa. Niin, se sama Jussi, ketä mut oli kerran aikasemmin jättänyt jo aika raa'alla tavalla viime vuonna. Omaksi ihmeekseni huomasin, etten ollut ollenkaan enää vihainen sille. Tämmönen mä olen, aina annan kaiken helposti anteeksi. Elina kyllä oli sitäkin vihasempi Jussille, vaikkei koskaan ennemmin ollut sitä tavannutkaan. Vaan sen takia mitä Jussi mulle oli tehnyt. Pyysin Jussilta jos voisin mennä niille yöksi. Halusin unohtaa Antin kokonaan ja antaa mennä vaan. Elina ei ollu tosiaan ilonen mun päätöksestä. Lopulta päädyttiin siihen tilanteeseen, että pilasin Elinan baari-illan ja jätin sille vaan paskan maun itsestäni. Olin tilanteen viemänä ja piti valita ystävä vai seksi? Valitsin seksin. Itse en tiedä nyt kumpi oli parempi vaihtoehto, koska tosta illasta mulle kehittyi toimiva seurustelusuhde. Toisaalta taas tiedän olevani paska ystävä. Siksi uskon, että tein väärän valinnan. Miten se oli, kaverit ennen miehiä? Niin, en oo tehnyt kaikkea oikein. Ja sinä iltana mä vielä näin, kuinka paljon Elina olisi toivonut, että lähden sen kanssa kotiin. Annoin mun viimeiset rahat Elinalle, jottai voi antaa ne maksuksi kotikyydistä. Ajattelin, että se taas lieventäisi tilannetta edes vähän. Tuskin lievitti. En ole paljoa Elinan kanssa sen jälkeen puhunut. Pari kertaa ollaan soiteltu. En ole kertonut edes musta ja Jussista, mutta kyllä se kohta sen saa tietää. En osaa kuvitella, mitä Elina siitä ajattelee. Elina ei toki ole ainut mun ystävistä, jotka "vihaavat" Jussia. Tai ei tykkää. Kun kerroin Nellalle, se oli tosi epäileväinen sen suhteen, että kannattaako mun ryhtyy koko juttuun. Kerroin myös Katjalle, että oon alkanut taas tapailemaan Jussia ja kerroin myös, että ehkä mun pitää vaan antaa Jussille mahdollisuus, kun en sitten tiiä koska seuraavaksi joku mut huolisi. Katja vaan tokaisi "niin, annat mahdollisuuden sille kohdella sua kun paskaa taas?". Mä en itse usko nyt, että Jussi tekisi mulle mitään pahaa. Oon semmosen saarnan pitäny sille kaikseta, ettei se edes uskaltaisi. Meiän roolit suhteessa on muuttunut niin toisinpäin kun mitä ne ekalla kerralla oli. Alettiin sen viikonlopun jälkeen olemaan paljon yhessä ja pikkuhiljaa Jussi alko kysellä varovasti, että voisko meistä tullakkin jotain. Olin koko ajan epäileväinen, enkä oikeen tuntenut mitään sitä ihmistä kohtaan. Jussi taas oli ihan ihastunut muhun ja koko ajan kertoi, että tykkää musta ihan hirveesti. Mua ahdisti. Mun päähän tuli kokoajan vaan mieleen Elina, se miten se katsoo mua kun kerron, että lähen Jussille. Aloin kertoa Jussille siitä, että mua ahdistaa kauheesti ja että haluun edetä hitaasti. Halusin olla arvaamaton. Halusin elää vain hetkessä. Olin sekaisin, Jussi vai ei? Päätin yrittää. Tutustuin Jussin kautta yhteen ihanaan ihmiseen, Camillaan. Camillakin autto mua tosi paljon selviämään tilanteesta. Se tavallaan vei meiän juttua eteenpäin, kun oltiin kauheesti samassa porukassa ja selitteli musta ja Jussista kaikkea esimerkiksi kuinka hyvin sovitaan yhteen. Mulla ja Jussilla on nyt hyvä suhde. Oon meiän suhteesta varma ja tiedän, että se välittää musta, jopa ehkä enemmän kun mä siitä. Toivottavasti ei kuulostanut ilkeeltä sanoa noin, mutta niin se vaan on. Mä annoin sille mahdollisuuden ja se osasi käyttää sen hyvin. Tosiaan lähiaikoina en oo ollut paljoa kotona kun en jaksa kattoo mun äitipuolta. Siks oon ollut paljon Jussin luona, varsinki nyt on helppoa kun on lukulomakin. Jussi on antanu mulle jo kotiavaimenkin ja saan mennä sinne koska vaan. Ostetaan yhdessä ruokaa ja eletään semmosta pariskunta elämää. Eniten tässä vaan harmittaa se, etten oo kauheesti mun kavereita nähnyt. Nellaa kyllä näen melkeen joka päivä, mut esimerkiksi Timoa mulla on kauhee ikävä ku ei olla nähty ehkä tuhanteen vuoteen. Ollaan vaan paljon Jussin kautta tutustuneitten kavereitten kanssa. No mä kuitenkin yritän nähdä kavereitani. Jussi vaa ei tunnu välil ymmärtävän, että tarviin myös tilaa itselleni ja aikaa kavereille. Mut saan sitä aikaa koska vaan kylläkin. Jussi sit vaan alentuu tilanteeseen. Välillä must tuntuu, että vähän tossutan Jussia, mut ehkä se on normaalia? Ja muutenki tiedän, etten tee sitä liikaa ja muutenki se tuo mulle vaan kauheen turvallisen olon, että mä oon enemmänki se ihminen, joka määrää. Mutta kuitenki. Tää Jussi juttu on auttanut mut hyvin eroon Antista. En oo millään tavalla mustasukkanen siitä ja Martinasta, koska itse saan olla onnellinen. Tänäänkin oon menossa Martinan synttäreille ja Anttikin tulee olemaan siellä ja odotan itseasiassa, että näen Antin, ihan kaverina. Tähän Loppujärkytykseksi voisin kertoa myös sen, että oon jo kerran pettänyt  kyllä Jussia. Se oli vaan tommonen kännijuttu ja mun mielessä pyöris vaan yks sana "kosto". Kosto siitä, mitä se joskus teki mulle. Jotenki toi paransi meiän suhdetta. En kyllä oo sille kertonut tästä. Mut ennen aina muistutin sitä monta kertaa päivässä siitä, mitä se joskus teki mulle. Nyt koen, että me ollaan tasoissa ja oon ihan hyvin unohtanu ton jutun jo. Tai välillä se tulee mieleen, mutta ei haittaavasti. Mun syrjähyppy sai mut vaan entistä varmemmaksi musta ja Jussista, enkä vois kuvitella tekeväni sitä enää koskaan uudelleen.

Edelleen vaan mietin, että kuinka kamala ihminen oikeen oon? Näin miettien kaikkia valintoja. Voinko mä perustella mun tekoni jotenki menneisyydellä? Sen vaan tiedän, että vaikka oon kuinka luotettava ihminen siten, etten koskaan kerro kenellekkään mitään toisten asioita, niin silti en ole luotettava. En ole luotettava ystävyyden ylläpitäjä. En myöskään maailman luotettavin kumppani. Ennen olin varma, etten pystyisi kumppania pettämään, mutta ei siihen paljoa tarvittu. Mutta sillon vaan halusin tehä sen. Enkä oikeestaan edes kadu sitä. Taidan olla vähän outo.

Antti

Heiippa kaikki! Olen tosi pahoillani, että tässä on mennyt näin kauan silleen etten oo postannut mitään. Tässä on vaan tapahtunut niin paljon kaikenlaista ja niin. Tai ainakin toi on tekosyy itselleni. No joo ei oo ollu kauheesti myöskään mahdollisuutta päästä nettiin, paitsi kännykällä. Kännykällä taas en jotenki saa kirjotettua näitä postauksia. Edelleen oon tosi otettu kaikista kommenteistanne! Kävitjöitäki sivulla on ollut niin hurjasti, että välillä pohdin sen menneen jotenkin sekaisin. Mutta ehkä se ei ole? Oikeestaan alotin tän jutun kirjottamisen jo ajat sitten, mut keskeytin tän kirjottamisen ku tuli joku ihme tunnevyöry ja niin. Mut nyt teen tämän valmiiksi. Tällä tavoin aloitin seuraavan juttuni: Kovasti oon taas pohtinut mikä olisi seuraava aiheeni... Nyt alan olla siinä vaiheessa, että pitää siirtyä yhä enemmän ja enemmän ajankohtaisiin asioihin... Sinäänsä ärsyttävää, mutta minkäs sille voin, ettei menneisyydessäni ole kovasti enempää semmosia suuria tekijöitä, mitkä muhun kovasti, kuten tää äiti, koulukiusaus ja muut vastvaavat. Seuraavaksi meinasin kertoa sitten asiasta, mistä oon aikasemminkin maininnut täällä, elikkä nyt "minun ja Antin tarina". Pelkään koko ajan, että menetätte jotenki lukuintonne, ellei mulla oo enää mitään kohauttavaa juttua mun elämästä. Enkä nyt sitten tästäkään jutusta tiiä, että kuinka paljon se ketään kiinnostaa, mutta kirjotanpahan nyt kuitenkin.

Kaikki lähti viime keväästä liikkeelle. Heli oli tutustunut mua ennen Timoon, Nellaan, Anttiin, Martinaan ja kuului siihen jotain muitakin ihmisiä. Mut tosiaan nää ihmiset on mua vuoden nuorempia. Sillon jonku verran liikuin Helin kanssa, ku oli vielä meiän koulussakin. Alettiin sitten käymään porukalla välituntisin tupakalla ja kaikkea semmosta silleen että mäkin olin siellä. Olin ajatellut aikasemmin, että Antti on ihan söpö ja semmonen ku sen ohi koulussa tietty välillä kuljin. Kuitenkaan mitään enempää en antanut itteni ajatella ku olin sillon niin tarkka sen suhteen, että vaan saman ikäsiä ja vanhempia miehiä sai kattella. No, siinä heti ku näihin ihmisiin pikkusen tutustuin ni Antti lisäsi mut facebookissa kaveriksi. Olin aika ihmeissäni ku ei oltu mitään hirveesti koulussakaan juteltu. Sitten Antti alko heti mulle juttelemaan ja mua vaan vähän hymyilytti, pyysi heti numeroakin et jos viikonloppuna on jossain jotain menoa niin voitais soitella. Antilla oli tollon tyttöystävä. Alettiin jutella päivittäin tietokoneella ja meille alko kehittymään semmosii "omia juttuja". Ei menny kauaakaan ku kerran kävelin koulun pihalla Helin kanssa ja Heli vaan tokas "Sä olet niiiiiiiin ihastunut Anttiin". Olin tosi hämmentyny tosta kommentista kun oli tää ikäero juttu ja muutenki, en ollu yhtään ajatellu asiaa. No kielsin kaiken ja asia jäi sikseen. Aloin miettiä sitten illalla, että entäpä jos olenki? Koitin tosissaan saada sitä ajatusta pois päästä ku olin niin tarkka iän kannalta. Kielsin ihastumisen itseltänikin. Pian kuitenki tajusin, että Heli on oikeessa. Se myös sanoi "te ootte niin varmasti jonain päivänä jotain". Vakuuttelin, että ei. Antti alko selitellä päivä päivältä mulle kivampia juttuja ja meistä tuli läheiset. Kuitenki pian Jussi tuli kuvioihin ja pääsin "eroon" tunteistani. Olin kauheen ilonen siitä sinäänsä. Ku Antti oli kerran nuorempi. Vaikka ikäeroo oli alle vuosi niin se haittasi mua sillon. No oltiin hyviä kavereita sinä aikana. Ku mun ja Jussin juttu päätty sitten vähän yli kuukauden päästä pyysin, että Antti tulis tapaamaan mua ja kerroin mitä Jussi mulle oli tehnyt. Antti lohdutti mua ja oli ymmärtäväinen. Meillä oli tosi tiivis yhstävyyssuhde, pystyin kertomaan mistä vaan. Olin niin kauan haaveillutki hyvästä poika kaverista ja nyt mulla oli se. Anttikin siinä oli just eronnut tyttöystävästään, johon oli vaihtanut edellisen tyttöystävänsä Martinan. Mun kesä meni siinä sitten silleen sekoillessa kuten ootteki lukeneet ja mä ja Antti ei hirveesti keritty näkemään. Kävivät ne Timon kanssa mua monta kertaa töissä moikkaamassa ja soiteltiin paljon ja kaikkea. Tossa kesän lopussa Antilla oli sit alkanut joku seksisuhde Martinan kanssa, josta en sillon kyllä vielä tiennyt. Mut tää on oleellinen asia tarinaa kuitenki. Mut syksyllä alettin taas Antin kanssa lähentyä kun niitten porukassaki aloin olemaan koko ajan ja vietettiin tosi paljon aikaa vapaa-ajallakin. Martina kuulus nyt myös meiän kaveri porukkaan ja alko tulla vähän mustasukkaseks mun ja Antin väleistä. Vietettiin mielellään aikaa kahestaan ja tehtiin jotain kivaa aina. Ei mitään erikoista välttämättä, tyyliin katottiin leffaa, telkkaria tai kuunnteltiin musiikkia, pelattiin. Meil oli aina hauskaa. Martina ei tykänny meiän kahestaan olosta koskaan. Oltiin Martinan kanssa lähennytty siinä syksyllä jonku verran, mutta se läheisyys vähän katosi ku olin taas tosi kiinnostunut Antista, enkä halunnut lähtyä Martinaa enempää, etten satuttaisi sitä, jos vaikka mulle ja Antille joskus tulisi jotain. En enää pystynyt suhtautumaan Martinaan samalla tavalla ku jotenki tunsin tekeväni väärin, vaikka miten väärin se sitten oli, jos kerran en ollut Martinaan vielä edes tutustunut, kun jo Antista tykkäsin? Aloin liikkua Nellan kanssa paljon. Kerroin sille tunteistani Anttia kohtaan ja Nella oli heti sitä mieltä, että mun pitää alkaa tehä jotain asian eteen. Oon kuitenki ujo eikä se ollut niin helppoo. Alettiin Antin kanssa välillä juomaan kaljaa meillä. Isä ei sanonu mitää ku oleskeltiin aina mun huoneessa. Meil oli aina kauheet viikonloppusuunnitelmat sitä varten, et ollaan vaan mun huoneessa ja juodaan kaljaa ja jutellaan, pidetään hauskaa. Sit yks ilta, ku oltiin meillä ja juotu melkeen kopallinen kaljaa, maattiin mun sängyllä kasvot vastakkain ja katottiin toisiamme silmiin. En tiedä miten uskalsin, mutta nää sanat muodostu mun huulille ja lipsahtivat ulos "saanks mä suudella sua". Sen jälkeen voin luvata, että toivoin kuolemaa ainakin 2 sekunnin ajan, kunnes sain myöntävän, hieman ujon vastauksen. Se oli ehkä mun elämäni suudelma. Siinä sitten oltiin ja kaikki oli niinkuin olin pitkään halunnut. En halunnut siitä koskaan pois, oisin halunnut jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Olla vaan Antin, enkä välittää mistään muusta. Ikinä. Antti jäi meille yöksi ja valvottiin myöhään ja herättiin aikasin ja niin, tapahtui mitä tapahtui. Antti lähti joskus päivällä, enkä kestäny odottaa sitä, että illalla näkisin Nellan ja voisin kertoa sille kaiken. No tuli ilta ja kerroin. Tässä vaiheessa Nella alko olla varma, että meistä vielä tulee jotain. Antin ja mun juttu alko vähän ujosti. Ei tehty mitään kenenkään nähden. Koulussakin pari päivää ton alun jälkeen oltiin tupakalla pihalla ja siellä ei ollut ketään muuta kuin me. Ja me suudeltiin. Kaikki oli niin jännittävää. Viestiteltiin joka päivä ja puhuttiin hempeitä toisillemme. Kun joku kaks viikkoo oli tätä kestänyt ja oltiin jonkun verran vietetty aikaa yhdessä silleen läheisesti, jotain tapahtu ja mulla oli outo tunne. Halusin saada vastauksia ja itketti vaan kauheesti ku en tiennyt mistään mitään. En tiennyt meistä, missä mennään ja mitä me toisillemme ollaan. Ku me ei koskaan oltu puhuttu meidän jutusta mitään. Me vaan elettiin hetkessä. No, Antin kanssa sitten sovittiin et täytyy puhuu näistä kaikista asioista. Antti tuli meille. Mä vaan itkin ja sanoin, että välitän siitä liikaa ja pelkään menettäväni hänet. Antti sano, ettei tiedä mitä mun kanssa tekisi. Sitä varmasti sillonki mietitytti se, miten Martina vaikuttais kaikkeen. Loppujen lopuks se vaan syleili mua ja halas. Sitten taas kaikki oli hyvin. Ainakin hetken. Jotenki aina sen jälkeen ku oltiin tavattu ja rakasteltu tai jotain tämmöstä. Seuraavana päivänä kaikki oli jotenki outoa, tuntus ku olisin taas niin epävarma meistä. Kai Anttikin oli sitten epävarma. Alettiin puhua siitä. Lopulta näin ei enää käynyt ja aloin uskoo meiän suhteeseen. Katottiin yhdessä Titanic, enkä vieläkään voi uskoo, että joku jätkä on mun takia kattonut sen pitkän rakkauselokuvan samalla ku mä vollotan vieressä! Mut toi leffakokemus oli niin ainutlaatunen ja romanttinen jotenkin. Mut kuitenki. Alettiin miettiä, ettei meiän kuulu välittää muista, että me ollaan vaan me. Alko jo liikkumaan huhuja meistä ja näin. Jotkut käverit tiesi meistä. Sit ku vihdoin tuntus et ollaan vahvoilla meiän jutun kanssa, Antti lähtee kaheks viikoks ulkomaille. Se oli siellä joulun ja uudevuoden. Lähetti mulle ihania viestejä, kerto ikävästään ja siitä, kuinka ihana oon hänen mielestä. Olin niin varma, liian varma kaikesta? Kun kaks viikkoo ja vähän päälle oli kulunut, Antti tulee takaisin ja näkee ex-tyttöystävänsä ennen mua. En oo niin mustasukkanen ihminen ni ei se mua sinäänsä haitannut. Se haittasi, kun Antti alko selvästi vältellä mua, mutta sitten kun kahdestaan nähtiin, kaikki oli kuin ennen. Tuli viikonloppu ja mentiin Timon ja Antin kanssa Martinan luokse illalla. Mä ja Timo asutaan lähekkäin ja Antti ja Martina lähekkäin. Meiltä Martinalle on joku 7 km, joten mentiin illan viimeisellä bussilla kotiin Timon kanssa. Antti ja Martinan luokse. Aloin seota totaalisesti. Aloin kehitellä mielessäni mitä oudompii juttuja, kuten, että kukaan ei musta pidä ja että Nella, Timo, Antti ja Martina on keksiny juonen mua vastaan ja koittavat kuinka kauan mun pää kestää. Eli tän juonen idea oli, että mä rakastun Anttiin ja yhdessä noi kaikki nauraa mulle. Myös Nella kuului tähän porukkaan, vaikka oli mun paras ystävä. Aloin saada jotain lieviä paniikkikohtauksia, itkin monta tuntia huoneeni nurkassa lattialla istuen ja kirjotin vihkoon, kuinka paljon mielestäni rakastin Anttia. Että miten kaikki voi tehdä mulle näin. Nyt kun noita sivuja luen, ajattelen, että olenpas ollut tyhmä ja sekaisin. Nella ei enää ehkä jaksanut, kun noin kolme viikkoa meni silleen, että vaan soittelin sille itkien ja pyysin, että meiän pitää tavata ja niin. En puhunut muusta kuin Antista. Antti oli jo useita iltoja/öitä viettänyt Martinan luona kun lopulta keksittiin jonkin lainen juoni Antille. Vaikka Antti teki Martinan kanssa ties mitä, Antti ei ollut missään vaiheessa lopettanut meidän juttua ja esittänyt mulle koko ajan vaan normaalia. Sovittiin Nellan kanssa, että Antti pitää saada jotenkin tuntemaan syyllisyyttä, jotta se puhuisi mulle jotain. Kerran, ku Nella ja Antti olivat kahestaan Nella alotti keskustelun kysymällä "Tiedätkö sä Antti yhtään mitä sä olet tekemässä? Kun kaikki muut kyllä tietää mitä sä teet." Me kaikki tiedettiin, miten Antti oli Timolle valehdellut menevänsä kotiin, vaikka meni Martinan luokse, me tiedettiin mitä se teki mulle. Mut ehkä Antti ei tiennyt. Antti kuitenki tajusi ottaa muhun yhteyttä ja sovittiin, että nähään sitten kun sillä on aikaa. Sillä on niin paljon harrastuksia sun muuta mihin menee aikaa. No, ei sitä aikaa sitten koskaan näyttäny olevan. Kai Antti ajatteli, että nyt kaikki on ok kun sai sanottua, että pitää puhua. Puhuin Antille tekstiviesteissä sävyyn "joo, koita sitten järjestää aikaa mahdollisemman nopeasti niin saadaan tää meidän "juttu" pois päiväjärjestyksestä." Antti ei vaan ottanut yhteyttä. Noin kuukausi sitten, kun Antin ulkomaanmatkasta oli vähän yli kuukausi, oltiin menossa yhen yhteisen kaverin synttäreille Timon ja Antin kanssa. Sillon en pystyny ees katsomaan Anttia päin. Jokanen sana, jonka sille halusin sanoa, oli ruma tai ilkeä. Tiesin jo alkuillasta, että illasta tulisi katastrofi, enkä pystyisi pitämään turpaani ummessa kaikesta siitä, mitä mieltä Antista olin. Olin niin täynnä vihaa. Halusin vain huutaa. Kun olin ehtinyt juomaan siinä jo hyvät kännit päälle, aloin luonnollisesti itkeä, niinku aina kun joku surettaa. Kännissä tää on mulle niiiiin normaalia. Timo lohdutti mua pihalla ja mä sanoin lähteväni jonnekkin. Loppujen lopuksi käskin Timon mennä sisään ja sanoa Antille, että itken Antin vuoksi. Kohta Antti tuli ulos ja tunsin sen käden mun olkapäällä. Siirsin sen pois. Sen jälkeen kaikki on mulle kovin epäselvää. Muistan vaan, että tunnin aikana huusin sille niin paljon, kun pystyin, itkien ja haukuin sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Timokin oli sisälle asti kuullut mun huudon. Lopulta lähin baariin ja sain Elinan mukaani. Lähdin siis etsimään itselleni lohtumiestä. Vähään aikaan en Antin kanssa voinut jutella, mutta lopulta annoin periksi ja tajusin, etten kuitenkaan ilman sitä ihmistä voi elää. Menin vaan koulussa juttelemaan sille ja sen jälkeen ollaan oltu normaaleissa väleissä. Sillä on tietääkseni nyt vakavaa juttua Martinan kanssa. Mut oon ihan onnellinen, että mulle tärkeät ihmiset ainakin saavat olla onnellisia. Tiedän, kuulostaa varmasti niin oudolta, miten otan tän lopun näin kevyesti, vaikka uskon rakastaneeni Anttia jollain tasolla, mutta tässä on vaan tapahtunut kaikkea muutakin. En enää haikaile Antin perään, Antin ja mun tarina on historiaa. Meidän välinen aika oli kaunista, mutta liian vaikeaa ollakseen totta. 

Helvetistä taivaaseen

Nyt mä tuun siihen asiaan, mikä tuolla sivussaki lukee ja en tiiä, kiinnostaaki varmaa jotai ihmisiä. Se koulukiusaaminen siis tähän väliin.

Nykyään ku mä ajattelen mun koulukiusaamista ni en pidä sitä mitenkään erikoisen pahana asiana. Alan jopa usein vähättelemään sitä ja mietin, että mahtokohan toi nyt edes olla. Mut sit alan miettiä niitä tuntemuksia ja kaikkia asioita mitä kävin läpi niiden ihmisten takia. Ei se oikeen muutakaan voinu olla. Tosiaan, jo 7. luokalla tunsin itteni vähän syrjäytyneeksi, kun ne kaverit lähti pois. En tiedä, mua vaivas sillon anemia ku en syöny kauheen hyvin ja mulla oli paha olo äidin ja muiden perheeseen liittyvien asioiden taki, Samulin takiaki. Mä en tiiä miten mä siihen tilanteeseen koskaan jouduin, mut aloin viillellä itteäni käsivarsiin. Tuli parempi olo, ja tykkäsin katsoo ku veri valuu ja siitä tuli hyvä tunne. Muistan ku välillä hain meiän keittiöstä terävimmän lihaveitsen taikka otin tylsät kynsisakset, ihan olosta riippuen, kuinka paljon halusin satuttaa. Mulla ei koskaan ollu ideana tehä mitenkään itsemurhaa, ei mitään kuiviin vuodattamista. Halusin satuttaa itteäni ja siitä tuli hyvä olo. Se oli vähän niinku ois huuhtonu kaiken pahan itsestään pois. Mä noissa aikasemmissaki teksteissä jossain kerroin siitä, miten aloin 8. luokalla vähän lihoomaan sen myötä ku alko ongelmat kasaantua, poliisi- ja sossujutut, liiallinen kännäily, tupakan poltto ja niin edes päin. 8. luokan puolivälissä mun ikäset pojat alko haukkumaan mua läskiksi, paksuksi, sotanorsuksi.. Kaikeks mahdolliseks. Tollon tosiaan mulla oli pituutta 160, niinku nytkin ja painoa 54 kiloa. Nyt 7 kiloa painavempana, en voi ajatellakkaan, että oisin ollu mitenkään läski tollon, ku nytkin oon melko sujut itteni kanssa. Toki haluaisin vähän kiinteytyy ja laihojen kavereiden vieressä tulee huono mieli omasta kropasta mut kuitenki, oon suhteellisen tyytyväinen. Huutelivat mulle kaikkea typerää aina koulun käytävillä ja luokassa, katsoivat vihasesti, ihan ku oisin tehny niille jotain. Haukkuivat mua myös valehtelijaksi kun olin 3 kaljan jälkeen vähän humalassa. Eivät vissiinkään voinu ymmärtää, että olin aika pieni sillon. Ja ku nykyäänki 1 annoksesta alkoholia mulla jo tuntuu päässä. Pienenä se kai oli vielä vähän eri. Mun käskettiin olla välittämättä. Mulle alko tulee syömisongelmia kun ajattelin olevani läski. Söin tosi paljon suruuni ku olin yksinäinen, suuria määriä ja sen jälkeen pakotin itseni oksentamaan. Viiltelin taas itteäni, tällä kertaa myös reiteen ja molemmat käsivarret kauttaaltaan täyteen. Viillot ei koskaan ollu mitää äärimmäisen syviä, silleen vaan, että veri valui. Arpia on kyllä jäänyt niistä. Toinen parhaista kavereistani, Sanna, alko varmaanki selittämään mun ongelmista eteenpäin ja sitten aika moni sai tietää mun viiltelystä ja syömisongelmista. Nekin oli kuulemma kaikki väkisin aiheutettuja. Tottakai, itsehän mä ne sormet kurkkuun tungin ja terää pidin kädessä. Mutta ihan vaan sen takia tämmösiä asioita tein, että saisin hetkellisen helpotuksen, paremman olon, mitä mistään muualta ei ollut saatavilla, mistään säälistä ei ollut kysymys. Itkin monet päivät kotona. Tän jälkeen mentiin joskus pihalle Sannan ja Roosan kanssa, siinä oli jotain muitakin ja puistossa oli lisää ihmisiä. Olin juonu muutaman kaljan ja olin vähän humalassa. Ne pojat vihasivat mua. Oli alkanut liikkumaan näitä huorahuhuja ympäriinsä, haukkuivat huoraksikin, niiden kahden seksikerran jälkeen. Pari jätkää käskivät, melkeen pakottivat mut juomaan jotain niiden juotavaa siellä puistossa. En ikinä unohda sitä kun painostivat, mitä muutakaan mä oisin voinut siinä tilanteessa kun olin niin alistettavissa? Tiesin ettei se viinipullossa oleva juotava ollut viiniä vaan jotain ihan muuta. Laitoin pullon suun huulilleni ja otin pienen kulauksen. Mulle juotettiin kusta, jossa oli nuuskaa joukossa. Sylkäsin sen siihen maahan ja kuuntelin kun ihmiset nauroivat mulle ja osottelivat. Olin lähellä kotia ja juoksin kotiin, Sanna ja Roosa jäivät sinne, eivätkä edes yrittäneet tulla perään. Kahden päivän päästä oli maanantai, en olis millään halunnu mennä kouluun, mut mun oli pakko. Ihmiset naureskelivat mulle edelleen, olin niiden pilkan kohde. Loppupäivästä Sanna tuli mun luokse ja kerto, että sillä ja Roosalla oli mulle asiaa. Olin vihanen, mut suostuin kuuntelemaan. Kertoivat, että tiesivät siitä pullo jutusta ennen ku se tapahtu. Kävelin pois, koulun vessaan, itkemään. Ne vessat nyt oli muutenki tullu mulle niin tutuiksi itkemisen takia, että tunsin olevani melkeen kotona. Tuntui kun kaikki avunpyynnöt olisi vaan vastatuuleen huutamista. Soitin Riikalla hysteerisenä ja se tuli lohduttaa mua. En voinu uskoa, et kaks mun elämäni tärkeintä ihmistä voi tehdä mulle näin. Enkä sitä heti uskonutkaan. Toivoin sen olevan vaan pahaa unta. Viiltelin lisää, aloin lintsaamaan koulusta. Isä ei tiennyt mitään. Kerran yhtenä päivänä eksyin kouluun ja sinä päivänä oli kotitalouden tunti. Muistan ku menin sinne luokkaan, siellä oli ne pojat, kiusaajat, pahimmat niistä. Joku niistä sanoi "Ai kato, sä eksyit kouluunki? No ei ihme ku köksää ni pääset syömään. Hei kunnet sä eilen ollu ruokailussa?" Nää sanat kaikuu vieläki vuosien jälkeen mun päässä ku eilispäivänä. Mä lähdin pois siltä tunnilta. Taas vessaan ja yks koulututtu seuras mua perässä. En halunnu sinne tunnille sitten mennä enää. Näin seuraavalla välitunnilla Riikan ja pari muuta kaveria. Itkin ihan kauheesti ja kerroin mitä oli tapahtunu. Yks näistä tytöistä oli mua vanhempi ja vei mut heti terveydenhoitajan puheille. Siellä kerroin kaiken ja mulle tuli vähän parempi olo. Mulle varattiin aika koulupsykologille ja aloin siellä käymään pari kertaa viikossa. Meiän koulussa toimi joku semmonen kampanja koulukiusausta vastaan ja se psykologi kysy aina uudelleen ja uudelleen et jos voitais pyytää ne pojat puhutteluun. En ikinä halunnut sanoo niiden nimiä, ku en halunnu et sitä juttua käydään läpi ku sitten oisin saanu viellä huonomman maineen ja mua ois haukuttu lisää. Mä halusin vaan jutella ku ei hirveesti kavereitakaan ollut siinä. Sanna ja Roosa oli pettäny mut, oli mulla sentään Riikka. Se ei onneks jättäny mua, ikinä. Psykologi kehotti kertomaan isälle mun lintsauksesta ennen ku koulusta tuli jakson päätyttyä semmoset ilmotukset missä kerrottiin poissaolot ja muut. Kerroin isälle mun koulukiusaamisesta. Se ei kuitenkaan osannu suhtautuu asiaan oikeen mitenkään, en mä kyllä sitä olettanutkaan. Sillon oli kevät jo pitkällä kun isälle kerroin. Kerroin sen matkalla kun oltiin menossa katsomaan meiän uutta taloa. Päästiin sinne talolle ja olin niin ikionnellinen, että pääsisin pian pois kaiken pahan keskeltä, niin ettei mun tarvitsisi enää olla kaiken ivan kohde. Tiesin, enää 4 kuukautta, sitten se olisi ohi. Mulla oli edelleen paha olla, viiltelemisen sijaan aloin hangata mun käsivarsia rikki, ihan vaan sen takia, että halusin arpia piiloon. Mulla oli molemmat käsivarret täysin ruven peitossa, selitin kaikille, että ihottumaa. Piiloutuivathan ne sentään jonku verran. Pikkuhiljaa asiat alko normalisoitumaan, en tiedä miks, mut annoin Roosalle anteeks ja vihdoin Sannalle myös. En kestänyt elää ilman niitä. Aloin taas käymään koulussa ja olemaan ilosempi sen takia, että mä tiesin kohta pääseväni pois sieltä. Ja tiesin, etten koskaan enää palaisi. Kesällä pääsisin pois. Oli yks koitos vaan edessä vielä: ripari. Ku kumman kaupalla jouduin samalle riparille kaikkein pahimpien kiusaajapoikien kanssa, mut onneks Roosa oli siellä mun kanssa. Ennen riparia olin jo muuttanut, mutta edelleen riparilla sain itkeä haukkuja, jotka kohdistuivat muhun. Oli taas ruokaan liittyvää, itsesääliin liittyvää, läskiyteen liittyvää. Painoin 56 kg. Ne ei koskaan tajunneet, että mulla oli oikeesti paha olla. Kaikille nuorille ripari on aina kuuleman perusteella ollu niin kivaa aikaa, kesän kohokohta ja yhteishenkeä täynnä. Mulle ripari oli yks helvetti. Semmonen, mistä halusin äkkiä pois. Kun ripari oli ohi, olin enemmän ku onnellinen. Tiesin, että voin alotta uuden elämän, pelkäämättä. Lukuun ottamatta aina sitä, jos menin vanhalle paikkakunnalle kavereiden luokse, jokaikinen kerta, kun astuin bussista tai autosta ulos, pelkäsin tosissani, että joku niistä kävelee mua vastaan. Olin niin suojaton. Ja sitä en kestänyt.

En tiedä miltä kuulostaa mun tarinani koulukiusattuna, mutta nyt kun tässä kirjottaessani kävin sitä samaa tunnevyöryä läpi, mitä se sillon oli, huomasin yhtäkkiä itkeväni. En tiiä miks, siksikö, että se oli vaan niin kertakaikkisen kamalaa vai onnesta, ettei toi aika ole enää? En oikeesti tiedä. Mut kaikkein kamalinta tän koko jutun kannalta on se, että oon nykyään väleissä noiden kaikkien jätkien kanssa, oon antanu anteeksi kaiken. Kaiken tämän. Muistan kesällä, ku näin yhen noista jätkistä, se alko kyselee kuulumisia ja jotain muuta. Sanoin vaan "Aika paskasti teit mulle nuorempana" ja tämä tokaisi "Joo mut menneet on unohdettu, eiks vaan?" ja se oli sillä selvä. Sen jälkeen ne ei ole puhuneet musta, ovat vissiin vähän kasvaneet. Silti, jokainen muisto sattuu enemmän ku pystyn koskaan kuvailemaan.

Pakkomielteinen elämä

Heippa! Tässä oon taas koko päivän miettiny, että mitäs nyt illalla tänne sitten kirjottaisin. Tietysti pitää olla aina jotain oleellista, jottai saan kerrottua tarinaani eteenpäin. Sikspä mieleeni juolahti asia, josta ensin meinasin etten kertoisi, koska tää aihe on todella henkilökohtainen. Mutta jotta oppisitte ymmärtämään mun menneisyyttä, ehkä on parempi vaan kertoa kaikki. Tää seuraava teksti ei varmasti kiinnosta kaikkia ihmisiä sinäänsä, mut koitan olla kertomatta mitään liian yksityiskohtasta, ettei tuu mitään ällötyksiä. Tänään aihe on seksi ja niinku aina, vähän muutakin sen lisäksi.

Tästä aiheesta on suhteellisen vaikea puhua, sillä mua on periaatteessa hyväksikäytetty monta kertaa. Muutenkin häpeilen menneisyyttäni. Oon kuitenki sujut sen hyväkskäyttö asian kanssa, eikä se mitenkään vaikuta mun nykyiseen elämään. Itse olen valintani aikoinaan tehnyt kaikkien asioiden suhteen, eikä mua ole koskaan pakotettu tekemään mitään haluamattani. Sinäänsä. En kuitenkaan tykkää siitä yleisesti puhua. Mutta tehän ette mua oikeen pysty tuomitsemaan tekemisistäni ja toivon mukaan ette haluaisikaan. Tää on vaan yks elämä, mistä kerron. Menetin neitsyyteni kun olin 14-vuotias. Ihminen oli aivan väärä, ja mua yli 3 vuotta vanhempi. Toiseksi näin tän ihmisen ensimmäistä kertaa sinä iltana ja olin kännissä. Olin sinä kesänä eronnut siitä mun ekasta poikaystävästä ja en tiedä, olin vaan kuullut, että seksi on kivaa. Mun isän, mua kaks vuotta vanhempi kummityttö oli meillä sinä kesänä. Se oli tosiaan kertonut kaikkia jänniä juttuja sen miesseikkailuista. Olin kuullut, että seksi sattuu ja niin, mut tää mun kaveri sitten kuitenki kerto, että sillä oli tosi hyviä kokemuksia seksistä. Mentiin siinä sitten joku ilta ryyppäämään, istuskeltiin jossain puistossa. Se oli ensimmäisiä kertoja kun join mun ihan ekan juomiskerran jälkeen, josta oli kulunut vuosi. Hengailtiin joittenkin vähän vanhempien ihmisten kanssa ja mentiin sitten yhen tuttujen kämpille. Mun mielestä se jätkä oli söpö heti kun näin sen ja en mitenkään suunnitellut mitään. Sitten pussailtiin jossain huoneessa ja se sitten ehdotti seksiä. En ensin suostunut, mut loppujen lopuks kokeiluhaluisena halusin tietää miltä se sit oikeen tuntuu. Odotin jotain parempaa kun mitä se oli. Se tietty sattu ja niin edelleen, tiiätte kyllä luultavasti. Ei se merkinnyt mulle koskaan mitään. Tää jätkä ois jatkossaki halunnu tavata mua, mutta mulle iski joku ihme ahdistus, enkä tahtonut. Pelkäsin, että se ois halunnu musta vaan jonku seksikumppanin. Olin niin kauheen nuorikin vielä. Enkä ollut päässy yli Samulista. Meni pari kuukautta, olin saanut uuden kaveriporukan, jossa oli just Sanna ja Roosa ja jotain poikia. Ryypättiin meillä, ku isä oli vissiinki Piian luona. Sitten jottain aloin sähläämään mun kaveripojan kanssa, kehen olin sillon tosi ihastunut. Se alko puhua mulle mukavia, ihan ku seki ois ollut musta jotenki kiinnostunut. No, harrastin seksiä sitten hänenki kanssa kun ajattelin, että ehkä toinen kerta tuntuu kivemmalta. Ajattelin itseäni, kokemuksia, enkä ollenkaan sitä mitä siitä seuraisi. Ei se kai ihmeellistä ollut, kun ei oo siitä tilanteesta mitenkään kummosia muistikuvia. Tän jälkeen sain sitten tietää totuuden tänkin pojan aikeista. Elikkä halus mut sänkyyn vaan. Meiän kaupungissa alettiin tietenki juoruilla paljon kaikennäköstä. Sellastahan se on. Jossain vaiheessa, talviaikaan aloin seurustella yhen kivan pojan kanssa. Sitten kuitenki suhde loppus vähän yli viikon päästä, kun mua alko taas ahdistaa, se, että jos sekin haluu vaan seksiä. Ei kuitenkaan oltu koskaan tehty mitään sellasta.  Mut en edes luokittele tätä ihmistä mikskään eksäksi ku se nyt vaan oli tollanen. Kuitenkin seuraavana keväänä päädyin kännissä tänki ihmisen kanssa sänkyyn. Siitä vasta sitten riemu repesikin ku koko kylä siitä sai tietää. Se tapahtui vielä metsässä, jep. Siitä alkoi huorahuhut lähteä liikkeelle, oikeen paskanpuhujien ihmemaa tuo paikkakunta kyllä. Oli se nyt niin helvetin kummaa, kun olin 9 kuukauden aikana harrastanut seksiä kolmen eri ihmisen kanssa ja vieläpä kerran jokasen kanssa! Kai se olisi pitänyt tietää, olin muutenki helppo uhri, ku musta puhuttiin paljon kaikkea muutakin pahaa. No, siitä sitten seuraavana kesänä onneksi pääsin muuttamaan pois. Alotin koulun ni ihastuin heti yhteen mun luokkalaiseen poikaan. Siinä vaiheessa olin jo alkanut ajatella, että seksi on kiva asia, vaikka siitä paljon harmia aiheutuuki, ellei oo parisuhteessa. Tää poika oli niin kiehtova jotenki, semmonen pahis. Semmosesta mä tykkäsin niihin aikoihin. Ajattelin jopa, että ton kanssa mä joskus teen jotain. No ei siinä kauan mennyt ku oltiin jossain leirikoulussa ja sain ensikosketuksen. Se oli siihen mennessä kyllä paras kokemukseni, mutta jätkä ties olevansa mun heikkokohta ja käytti heikkoa kohtaani sit hyväkseen. Kävin muutaman kerran sen luona ihan vaan seksin takia, se soitteli mulle joskus iltasien puhuen vähän "tuhmia" ja semmosta. Loppujen lopuks ei päättynyt sekään hyvin ku kohteli mua kun esinettä ja ei välittänyt loppupeleissä sit enää mun tarpeistani ja sai mut lähtemään itkien pois. Typerää sinäänsä, ku itse siihen olin ryhtynyt. Pyysi kuitenki jälkeenpäin anteeksi. Näihin aikoihin aloin huomata, että seksistä oli tulossa mulle jonkilaine pakkomielle. Mulla ei muutamaan kuukauteen ollut mitään miessotkuja, mutta sitten kerran lähin mun kaverin luokse, vähän kauemmas kotipaikkakunnalta. Se tosiaan oli niin kaukana, ettei tarvinnu pelätä, et mikään, mitä siellä teen, kantautuis kenenkään tutun korviin. Siellä oli semmonen tosi kiva poika kenen kanssa sitten pidettiin jotaki kertoja hauskaa. Aina sillon ku kävin tän kaverin luona. Kuitenki kaveri sitten muutti pois sieltä, eikä nähty enää sen pojan kanssa enää ikinä. Aloin huomata, että mulle alko kerääntyy seksikumppaneita ja säätöjä yhä enemmän ja enemmän. Aloin tekee itselleni sääntöjä siitä, saanko tehdä jonku kanssa jotain. Selitin parhaille kavereilleni olevani selibaatissa, vältin tilanteita, joissa joutuisin tutustumaan poikiin, joiden kanssa saattaisin ajatella tekeväni jotain. Kuitenki seksikumppaneita tuli vähän väliä. Mulla oli tosi huono itsetunto ja semmoset tilanteet missä sain olla miespuolisen ihmisen kanssa, harrastaa seksiä, tunsin olevani hyväksytty. Tunsin, että joku piti mua viehättävänä ja hyvänä. Tykkäsin seksistä, mut enemmän tykkäsin siitä tunteesta ku joku oli siinä vierellä. Purin pahaa oloani siihen, kaikkia perhesotkuja sun muita, niitä ei tarvinnut niissä tilanteissa ajatella. Mulla oli taas lukion 1. luokalla yks ihastus, kenen kanssa päädyin sänkyyn ku olin vissiin vähän helppo saalis. Tein itsestäni jotenki helpon. Kaikki tiesin mun heikon kohdan, vähän söpistelyä ja that's it. Tän kanssa jatku tää sekstailu jonku aikaa. Silleen et vuoden aikana nähtiin jokunen kerta. Mulla oli myös muita. Lopulta kaikki pääty sit siihen, et huomasin, et sen arvostus mua kohtaan oli hävinnyt. En kyllä yhtään ihmettele. Menin kännissä sen ja sen kaverin kanssa samaan aikaan sänkyyn. Se oli syksy ja olin 17 vuotta. Ja tää sen kaveri oli se, ketä oli mun ensimmäinen uudella paikkakunnalla. Olin vaan niin koukussa siihen mun ihastukseen ja suostuin sen vuoksi mihin vaan. Onneks sovittiin tän jälkeen, ettei asioista puhuttais jälkeenpäin. Välttyy juoruilta. Tän jälkeen olin vaikka kuinka kauan ilman ketään. Tajusin, että pitää tehä joku muutos elämässä. Alko juorut liikkumaan ja nää kaverukset oli kertoneet joillekkin ihmisille tästä meiän hauskasta illasta. No, he sit pyysivät anteeksi taas ja asia on jo haudattu. Tosiaan, mulla oli sen kerran jälkeen yks ainut kerta jonkun kanssa, ennen ku täytin 18 vuotta. 18 vuotiaana menin tietenki baariin heti ekana viikonloppuna. Löysin sieltä kivan jätkän, saman ikäsen ku mä, Jussi. Jussi pyysi mua luokseen yöks pilkun jälkeen. Päätin lähtee seikkailemaan. Harrastettiin seksiä. Aamulla oli vähän kiusallinen olo. Jussi tuli saattamaan mut bussipysäkille ja mun yllätykseksi pyysi myös numeroa. En ollut yhtään varautunut, ku ajattelin, että kyse oli vaan seksistä. No vaihdettiin sitten numeroita. Illalla se jo tekstasi mulle ja ehdotti, että jos nähtäis joku päivä. Me nähtiin. Olin ilonen, että kun joku oli mun kanssa ihan tykkäämisen vuoksi. Alettiin elää arkea, sovittiin tapaamisia, käytiin yhessä baareissa, olin niillä yötä, harrastettiin hyvää seksiä, selvinpäinki. Siitä ihmisestä tuli mun kaikkein parhaat kokemukset. Se piti musta. Puhuttiin jo ikävöimisestä ku oltiin kuukaus tapailtu ja oltu. Ei seurusteltu kuitenkaan. Sit tapahtu yhtäkkiä jotain, mitä en vieläkään voi oikeen ymmärtää. Oli keskiviikko, oltiin sovittu Jussin kanssa, että menen niille koulun jälkeen. Se halus juoda, se halus aina. Lähettiin siitä sitten keskustaan pyörimään parin kaverin kanssa. Jussin kavereita ne oli, mutta niistä oli tullu munki kavereita. Jussi katos jonnekki. Mun kaikki kamat oli Jussin luona ja en tienny miten saan ne takas ku Jussia ei saanu puhelimella kiinni. Olin keskellä yötä yksin melko suuressa keskustassa, jossa oli paljon kännisiä ihmisiä. Päälläni sortsit ja Jussin huppari. Itkin. Menin Jussin talon viereen, mut ovikoodit ei toiminu siihen aikaan enää.  Kuitenki joku naapurirapun asukas päästi mut rappukäytävään. Menin Jussin oven taakse. Tai no kämppishän sillä oli kans. Ovikello oli otettu pois toiminnasta, kukaan ei avannut ovea mulle. Välillä kuulu tytön naurua ja  istuin yli 2 tuntia rappukäytävässä, kunnes nauru yltyi ja aloin hakkaamaan ovea ja sanoin hakevani vaan tavarani. Kaks blondia tyttöä raotti ovea ja kysyivät mitä haluun. Sanoin että haluun vaatteeni ku on vähän kylmä. Sen jälkeen riuhtasin oven auki ja menin Jussin huoneeseen, jossa Jussi "nukkui". Heitin hupparin sitä päin ja aloin huutamaan, että mikä sitä vaivaa, että olisi voinut sanoo mulle jotain. Jussi sano vaan, että jutellaan huomenna. Jäin lattialle nukkumaan ku ei ollut muutakaan paikkaa ja akku oli loppunu kännykästä. Aamulla Jussi lähti töihin ja sen jälkeen ei enää niissä merkeissä nähty. Aloin etsii itsestäni syitä tähän koko juttuun. Olinko mä liian takertuvainen? Se oli sellanen asia mitä olin loppuun asti vältelly. Eli ei mun ainakaa ois pitäny olla. Jussi piti seksistä mun kanssa, syy ei voinu olla huono seksikään. Mitä mä olin tehnyt väärin? Kaverit sanoivat, että jätkä oli vaan kusipää, ei mitään muuta. Aloin uskoa siihen. Tää koko juttu musersi mut, jälleen muserruin. Aloin taas tekee sitä, ettimään hyväksyntää seksistä. Aloin käymään baareissa kesällä ihan hirveesti, suorastaan etsin miehiä, jotka kattoisivat mua päin. Siitä mä tykkäsin. Olin tosi usein jonku jätkän kaulassa kiinni, ja tietty eri päivinä eri jätkien. Yks jätkä kyll oli semmonen kenen kans meil oli alkukesästä jo silmäpeliä ja loppujenlopuks tanssittiin aina yhessä ja se sai mut haluamaan itseään. Kerran sitten päädyin sen luokse yöksi. Se oli hyvää. Koko yö toi sen, mitä olin kauan tarvinnut. Kuitenki sekin juttu sit vähän jäi, mutta aina löyty uusia. Kerran päädyin yhen vanhan kotipaikkakuntalaisen luokse ja siitä lähti taas juorut liikkeelle. Onneks ihmiset ovat sen verran kasvaneet, että tajuavat seksin olevan normaali asia. Loppukesästä löysin söpön jätkän, pääsyin senki kanssa sänkyyn ja meille kehitty seksisuhde. Aina viikonloppusin olin siellä ja tykkäsin olla sen kanssa. Käytiin syömässäkin pari kertaa ja meillä oli silleen vähän niinku "seksiä kaverien kesken". Tääki loppu parin kuukauden päästä ku tajusin ihastuneeni ja lopetin sen sitten siihen. Tajusin taas, että pakko tehä muutoksia elämässä. Olin vaan niin koukussa. Seksi oli mulle ku huumetta. Kaadoin taas yhen uuden jätkän syksyllä, sitten sanoin itelleni stop. Kavereiniki alkovat olla vähän huolissaan mun käyttäytymisestä. Siihen loppu se. Lopetin baareissa käynnin. Ihan senki takia, että huomasin alkoholin olevan mulle pakkomielle, en osannut enää pitää hauskaa ilman. Niinku seksikin. Tajusin, että musta on päiväpäivältä tulossa samanlainen ku äitini. Pian tän jälkeen ihastuin mun parhaaseen kaveriin, Anttiin. Mut Antin ja mun tarinan jaan teidän kanssa myöhemmin!

Kaikki tää mitä nyt kirjotin, kuulostaa mun itteni mielestä ihan järkyttävältä. Mun on vaikea edes nyt ajatella itsestäni mitään. Koskaan en oo pistäny tätä kaikkea pöydälle samanaikasesti. En sano, et oisin päässy mun seksipakkomielteestäni eroon tälläkään hetkellä, mut ainakin oon rauhottunut. Vaikka viime kesäsestä on pieni aika, oon silti oppinut enemmän arvostamaan itseäni. Tää toivottavasti ei anna musta mitään huorakuvaa teille, oon vaan tosiaan ollu vähän pohjalla ja tää on yks asia, mikä on tehnyt mulle hyvän olon. Mulla on ollu seksikumppaneita tän 4 ja puolen vuoden aikana joku 10-15, kamalaa sanoa, mutta en oo aivan varma mikä se noista luvuista on, mutta enempää se ei kuitenkaa ole. Mulla on vaan tosi huono muisti. Välillä kirjottelen muistilappuja, mutta lopulta heitän ne roskiin aina kun oon niin vihanen itelleni ja yritän pyyhkiä menneet.

Raha pahanen

Oon tässä huomannu, että tää blogi on saanu mut niin iloseksi ja tajuun koko ajan ajattelevani tätä enemmän ja enemmän. Tuskin mun pitää mitään paineita ottaa? Mutta silti pyörii koko ajan mielessä mitä seuraavaksi kirjottaisin. Tässä tulee nyt vähän siitä miten raha on vaikuttanut mun elämään, sillä se on tosiaan vaikuttanut hirveesti.

Mun isällä on peruspalkkanen työ, mut ei mitenkään erikoisen korkea palkka. Usein ollaan jouduttu laskemaan pennejä ja senttejä. Kaikki mun elämän varrella olleet ihmiset ovat saaneet enemmän kun mä. Ala-asteikäsenä en viellä tajunnut, että miten rankkaa se varmaan isälle on rahallisesti elättää kahta lasta yksinhuoltajana. Ja sillonki kun isillä on ollu joku nainen, Eeva tai tällä hetkellä Piia, ei oo niitten naisten tulot vaikuttaneet mitenkään mun ja Mikon elämään. Niillä on omat rahat aina olleet. En oo oikeen koskaa ymmärtänyt sitä, mutta papereissa vissiinki luki, että mun vanhemmilla on yhteishuoltajuus aina siihen asti kun täytin 18 vuotta. En tiedä miten tää vaikutti elatusmaksuihin sun muihin, mutta sen tiedän, ettei äiti maksanut ainakaan pennin pyörylääkään meille, elämistä varten. Kaipa isä sitten jostain sai jotain korviketta? Kuitenkin. Ala-asteella kaverit sai paljon enemmän uusia vaatteita kun mä, ja pääsivät shoppailemaan kavereiden kesken. Mäkin oisin halunnut, enkä ymmärtänyt miksei voinut semmoseen antaa rahaa. En kai ehkä tajunnut, ettei ollut ylimäärästä? Semmonen on lapsen ajatusmaailma. Olin 4. luokalla ku pääsin ekaa kertaa shoppailemaan, Kirsin kanssa. Sain 40 euroa. Kyllähän sillä siinä sitten pari paitaa ja asustetta sai ostettua. Seuraavan kerran muistan, että olin shoppailemassa 6. luokalla yhen kaverin kanssa, josta en oo maininnut. Muistan, ku sen äiti anto tän kaverin käteen 110 euroa, ja mä olin edelleen saanut vaan sen 40 euroa. Tottakai, jos sanoin isälle, että tarviin uudet farkut ku kaikki on revenny yms. semmoset sitten piti hankkia. Aika usein sain tuttavien kautta käytettyjä vaatteita. Mutta muuta muistikuvaa ala-aste jutuista ei ole. Yläasteelle mentäessä aloin enemmän saada just vaikka lahjaksi sukulaisilta rahaa vaatteita varten. Niitä sitten ostin koko rahan edestä aina. 7. luokalla mulla oli tää kaveri Ilona, se ei ihan hirveesti äidiltään aina rahaa ja sillä oli bussikortti ja kaikki, että pystyi liikkumaan toiseen, suurempaan kaupunkiin, missä oli tavannut uusia kavereitakin. Olisin niin halunnut aina mukaan, mutta bussit oli kovin kalliita mun ja isän kukkarolle. Oli totuttava, ettei mulla ollut pakokeinoa meidän kuitenkin suhteellisen pienestä kaupungista. Olin tosi kateellinen aina Ilonalle. Se sitten alkoi enemmän liikkua niiden uusien kavereitten kanssa ja siksi meiänkin ystävyys vähän jäi, niin, kun mulla ei ollut varaa ylläpitää sitä. Näin mä sen ajattelin. Miten tärkeäksi asiaksi raha oli tullut mun elämää, vaikka olin vasta tosi nuori. Yläasteella jo tajusin perheemme rahatilanteen ja aina hävetti pyytää isältä rahaa. Vaikka eikö se niin ole, että nuoren periaatteessa kuuluukin elää vanhempien rahoilla, ainakin tiettyyn pisteeseen asti ja kunhan rahan käyttö ei mene aivan yli? 7. luokalla aloin välillä varastamaan kaupoista. Meikkejä, hiustenhoito välineitä, korvakoruja ja paljon muuta. Mulla oli semmonen kaveri ketä teki sitä myös. Tiedän, varastaminen on niin väärin kun mikään voi vaan olla, enkä tästä oo kertonut koskaan edes lähimmille ystävilleni, koskaan. Tunnen tästä asiasta lähes jokaikinen päivä syyllisyyttä ja häpeää. Jos voisin muuttaa asioita menneisyydessä, tämä olisi varmasti ensimmäinen asia, jonka mä muuttaisin. Varastelujakso kesti onneksi vaan vähän aikaa, noin 2 viikkoa. Enkä koskaan jäänyt kiinni siitä. Tai siinä vaiheessa en. Rahan tarve oli suuri, enkä isältä voinut pyytää kun pakkotilanteissa rahaa uusiin vaatteisiin ja muihin pakollisiin asioihin. Mulla oli meikkejä pitkäksi aikaa, piilottelin niitä isältä ja keksin ties mitä valheita, mistä olin kaiken saanut. Ei se osannut edes epäillä mitään. Valehtelu on asia, jota vihaan yli kaiken, sitä en onneksi oo hirveesti tehnyt elämäni aikana. Pienet valkoset valheet on normaaleita, mutta toi varastelun piilottelu on saanu varmaan mun kaikkien aikojen pahimmat valheet aikaan. Se siitä. 8. luokalla kun tupakka ja alkoholi tuli kuvioihin, aloin keräilemään kaiken maailman pulloja sun muuta. Sitä häpeän määrää, kun oli pulloja palauttamassa. Tuntui kun kaikki tietäisivät, että ollaan varattomia. Kotona sain siitä lähtien viedä pullo kauppaan ja se oli vähän niinku jonku näkönen, ei niin säännöllinen viikkoraha. Kauheella vaivalla sain kerätä aina rahaa johonkin greencat pulloon ja minitupakka-askiin. Sillon niitä miniaskeja vielä oli ja maksoivat vaan 2 euroa. Isä joi siihen aikaan aika paljon kaljaa ni pullojakin kertyi. Muuhun mulla ei sitten koskaan ollutkaan rahaa, pelkkään juotavaan ja tupakkaan. Viikosta toiseen oli tavoite, että ens viikonloppuna mulla on rahaa. Jossain vaiheessa sorruin taas varastamiseen kun aloin liikkua semmosissa piireissä. Tälläkertaa varastin itselleni tampooneita ja siideriä. En jäänyt kiinni siinä vaiheessa. Join sinä iltana 3 siideriä, olin humalassa, sillä oon ollut aina suhteessa pieni. Samana iltana mun parhaat kaverit Sanna ja Roosa sanoivat jos tulisin niiden kanssa hakemaan lisää. Suostuin. Menin aina tekemään kaiken mitä multa pyydettiin. Roosa ei ottanut, mutta mä ja Sanna päätettiin varastaa. Oltiin menossa kaupasta ulospäin ku kassaneiti käski avata laukut. Mun laukussa siiderit näky aivan suoraan, Sannan laukussa eivät. Ne oli piiloutunu jonku sivutaskun alle. Niitä ei huomattu. Sanna pyristeli äkkiä pois tilanteesta, kun Roosa taas suostui jäämään mun kanssa siihen asti, että poliisi tuli paikalle ja pyytäisi tiedot. Olin 14-vuotias, humalassa ja varastanut. Mut ja Roosa vietiin poliisiautolla kotiin. Roosa sanoi koko ajan olleensa mukana jutussa, Sanna oli paennut paikalta. Olin shokissa, Roosa joutui kertomaan tiedot poliisille kun ite en pystynyt puhua. Oli vähän noloa kaivaa niitä tampooneita ja siidereitä sieltä laukusta. Mutta loppujenlopuks Sanna ei edes mulle pystynyt enää myöntämään, että oli varastanut. Mutta mä olin siinä ja mä tiedän, enkä ikinä unohda. Siinä oli mun ystävä, paras ystävä. Roosa ja mä syötiin siihen aikaan aika paljon kaikkia sen isäpuolen reseptilääkkeitä, jotain lihaksia rentouttavia ja sydän lääkkeitä, ihan huvin vuoksi ku haluttiin tietää, tapahtuuko jotain. Aina tuli hauska olo. Tona iltana kun poliisit toivat mut kotiin, söin 7 särkylääkettä ja toivoin, että se vaikuttaisi jotenkin. En ehkä halunnut kuolla, mutta toivoin, että jotain tapahtuisi. Mitään ei tapahtunut. Isä oli sillon Piian luona, ja soitin sille ja kerroin kaiken. Ei tietenkään ilahtunut. Sain kotiarestia, jota en ollut koskaan saanut. Sannan ja Roosan vanhemmat kielsivät liikkumasta mun kanssa, koska olin varas. Aloin liikkua jossain ihme porukassa ja kun isä ei tiennyt mikä oli kotiaresti, anto mun päivittäin mennä joksikin aikaa ulos. Roosa halusi edelleen salassa tavata mua, Sanna oli mulle vihanen. Tais mennä vähän väärin päin koko homma. Sillon kotiarestin aikana menin polttamaan tupakkaa ja juomaan viinaa. Ja tulin kännissä kotiin, isän huomaamatta. Mut lopulta ku tilanne rauhottui, halusin taas olla Sannan kaveri. Kaikki oli hyvin. Niihin aikoihin aloin myös vähän lihota. Olin aina ennen ollut tosi hoikka ja pieni. Ei musta lihavaa tullut, edes pyöreää, mutta vaatteet jäivät vähän pieniksi. Ja niitä piti sitten käyttää. Aloin pukeutua pelkkiin huppareihin, joita mulla oli ehkä 3 kappaletta. Samoja vaatteita päivästä toiseen. Vaikka samoja vaatteita käytinki usein, oli ne kuitenki aina puhtaita, niin huonosti asiat ei sentään olleet. Isä oli luvannut mulle riparilahjaksi skootterin. Mopokortin sain synttärilahjaksi. Skootteri tuli kuukautta ennen ku olin muuttamassa uudelle paikkakunnalle. Skootteri oli ollut tosi halpa ja rumakin se oli. En tiedä kuinka kauan iskä säästänyt vai ottiko lainaa sitä varten, mutta oli luvannut sen mulle ja piti lupauksensa. Vähän kyllä hävetti sellasta pyytää, mutta kun kaikilla muillakin oli, ihan kaikilla. Päätin sitten viettää kunnolla niitä viimeisiä hetkiä siinä kaupungissa, aloin ajaa mopoa kännissä kavereiden yllyttämänä. Eihän se kortti mulla ollut ku n. 2 viikkoa ja lähti sitten hyllylle. Niin, olen myös rattijuoppo. Varas ja rattijuoppo. Elämä romahti, muutin uuteen kaupunkiin. Sain ekan kesätyöpaikan, mansikanpoimijana. Olin siellä kolme viikkoa ja tienasin 140 euroa. Pistin ne säästöön sitä varten, että mopojutusta oli sakkoja kertynyt jonkun verran, enkä tiennyt vielä kuinka suuri summa oli. Isältä en vieläkään saanut rahaa, enkä päässyt tapaamaan mun kavereita vanhaan paikkaan kun kerran kesän aikana. Siinä oli se onni, että Eeva asui vielä siellä ja mun pikkuveli Eevan luona, sen takia kerran pääsin kavereiden kanssa ku isä meni hakemaan Eevan luota Tonia. Oli viikko koulun alkuun ja isä osti mulle uudet farkut, hupparin ja kaks t-paitaa. Tosin makso puolet mun säästössä olleilla rahoilla ja sano pistävänsä ne joku kerta sinne takaisin. Ei koskaan pistänyt. Niillä rahoilla sain myös pari kertaa käydä moikkaamassa vanhoja kavereita ja sanoi nekin bussirahat pistävänsä takaisin, eikä koskaan pistänyt. Mulla ei ollut enää säästöjä. En saanut Piian takia enää viedä pullojakaan kauppaan. Se määräsi nyt. Kaiken. Kun 9. luokan puolivälissä aloin olemaan Nellin, Tanjan ja Riikan kanssa, en päässyt niiden kanssa sinne missä ne asuivat. Olivat tulleen tonne kouluun vähän kauempaa. Mulla ei ollut varaa siihen. Pian tuli myös oikeudenkäynti ja sain sitten sakkoja 330 euroa. Mistä mä sellaset rahat saisin ja vielä parissa kuukaudessa? Isä sano ittensä irti koko jutusta, mun moka, mä maksan. Aivan oikein, tajusinpahan, mitä olin saanut aikaan. Anosin lisäaikaa kesään asti, että jos saisin kesätöitä. Kesällä sain kunnan kautta pari viikkoa töitä. Ne rahat ei kuitenkaan riittäneet maksamiseen. Onneksi mun mamma pelasti mut ja ymmärsi mua. Tarjoutui sitten auttamaan ja siitä oon ikuisesti kiitollinen. Muuten mulla hädintuskin olisi enää luottotietoja. Piia päätti, että mun skootteri myydään, ei ollut sitten menopeliä vaikka kortin sainki takas puol vuotta menettämisen jälkeen. Mun kaikista poliisijutuista tietty seurasi sossukäyntejä. Uudellaki paikkakunnalla tuli yks kännijuttu 9. luokalla. Sossujen avulla saatiin ensin tukea mun lukiokirjojen maksamiseen, puoltoista vuotta. Rahaa mulla kuitenkaan ei koskaan ollu, se oli huono, koska monet kaverit asuivat kaukana ku lukioon olivat tulleet muualta. Onneks mulla nyt oli kavereita täälläkin jonku verran. Kaikki mun kaverit tohon aikaan tiesi, ettei mua kannata pyytää leffaan tai shoppailemaan, ku mulla ei ollut rahaa. Kukaan ei ees synttäreinä halunnu pyytää multa lahjoja... Se oli outoa, mut kuitenki aina pyrin hommaamaan jokusen euron edes pientä lahjaa varten. Piia painotti alusta asti ku muutettiin saman katon alle, sitä, että sillon ku hän oli mun ikänen, niin teki kioskissa töitä ja maksoi ite shampoot, meikit, deodorantit ja terveyssiteet. Mut mun mielestä toi oli kohtuuton oletus, sillä mä en saanut töitä, vaikka hainkin, olin kuitenki vasta 15 vuotta kun saman katon alle muutettiin. Lukion aikana Aloin jossain vaiheessa saamaan äitiltä välillä ehkä 10 euroa kuussa tai tupakkaa. Sillon tulin ihan hyvin toimeen, mutta ei ollut mihinkää muuhun rahaa. Seuraavana kesänä mulla ei ollut töitä, välillä sain ehkä jotain tehä iskän työpaikalla, mutta nekin rahat mitkä tienasin meni vaatteisiin. Aloin saamaan opintotukea vähän alle 100 euroa kuukaudessa kun isä lakkas saamasta lapsilisää. Menivät koulukirjoihin ja semmosiin kun pistivät sossussa luukut kiinni. Sanoivat, että isän ja Piian tuloilla kyllä pystyy maksamaan lukiokirjat. Eivät tajuu, että Piia ei maksa mulle mitään. Lukion toinen vuosi, rahaa ei juurikaan ollut, hain keväällä töitä sieltä sun täältä. Tein pari keikkaa isän työpaikalla. Onnekseni sain koko kesän kestävän työpaikan yhessä museossa. Olin täyttäny 18 just ennen kesää ja kun ekan palkan sain, 600 euroa, elinki sitten sen mukaan. Ostin vaatteita, kävin syömässä kavereitten kanssa, otin kauan haaveilemani kielikorun ja ennen kaikkea, ryyppäsin paljon ja kävin baareissa. Ihan vaan sen takia tein näin ja törsäsin, etten koskaan ollut saanu tietää miltä se tuntuu. Sain bussikortin! Oli niin paljon mahdollisuuksia, pääsin tapaamaan, ketä ikinä halusin. Pääsin shoppailemaan koska halusin. Sitten tuli toinen, ja kolmas palkka, rahat kuluivat äkkiä ku baareista oli tullu mulle kauhee pakkomielle. Kai niin tapahtuu monellekkin 18 vuotiaalle? Rahan kannalta mun kesä oli mun elämäni onnellisinta aikaa. Koitin korvata kaikille ystäville, sitä ettei mulla ollut koskaan ollu rahaa ja kävin niiden kanssa syömässä, leffassa, tein kaikkea kivaa. Mun työsuhde siellä museossa jatkuu edelleenki. Tosin käyn siellä töissä vaan harvoin kun on muitakin työntekijöitä. Mut onhan se kiva lisä. Viime syksynä huomasin, ettei säästössä ollut yhtään rahaa. Jossain määrin mua kaduttaa, mutta toisaalta ei. Sain kerrankin elää. Sitä olin niin kauan toivonut, koko elämäni. Syksyllä koulukirjojen osto jäi vähän vähälle kun piti maksaa abiristeilyjä ja muuta sellaista. Mun piti kesästä lähtien maksaa myös oma puhelinlasku. Bussikortti on mun nykysessä elämässä myös ehdoton, Nellakin asuu toisella paikkakunnalla ja melkeen asun sen luona ku kotona en viihdy. Se on siis ehdoton. Baareihin ei nykyään mee rahaa ku en usein käy. Alotin myös viime vuoden loppupuolella siivoustyön yhessä kaupassa. Siitä tienaa suhteellisen hyvin ja sain aluksi tosi paljon vuoroja. Imi mut ehkä vähän kuiviin koulun ohella, mut tykkään työstäni siivoojana. Enkä tulis enää toimeen ollenkaan rahallisesti ilman tota työtä. Raha karkaa nopeesti mun kädestä, ostan mielelläni kaikkea, mitä mieleen tulee, mutta pärjään nykyään. Se on tärkeintä. Nyt koitan kuitenkin säästää, ku pitäis vihdoin päästä muuttamaan pois ton hirviöäitipuolen kynsistä.

Toivottavasti moni ei järkyttynyt näistä varastelujutuista, valehtelusta ja poliisijutuista. Tähän loppuun täytyy vielä sanoa, että ne ovat täysin menneisyyttä, enkä koskaan enää voisin kuvitellaakkaan varastavani mitään. Enkä pidä valehtelusta. Väärin ehkä puolustella näin, mutta olin hyvin epätoivoisessa tilanteessa. Ja oon jo oppinut virheistäni.

Elämäni ystävät

Kappas, tämmöstä suosiota en odottanut ollenkaan. Oon tosi otettu, että oon yhen päivän sisällä saanut jo melkeen 20 lukijaa. Hyvä jos jollain heräsi kiinnostus, kiitos! Mutta tässä oon koko päivän vaan odottanut et pääsen vaan koneelle postaamaan lisää mun elämästä. Tosiaan ensin tää blogi painottuu mun menneisyyteen ja sitä on vielä aika paljon jäljellä. Nyt haluisin kertoa mun kavereista/ystävistä. Tää voi olla vähän pitkästyttävää lukemista ku niin paljon ihmisíä, joita ette tunne, mutta aattelinpahan kertoa nyt vaan ku kaiken tänne haluan kirjottaa.

Ystävät ja kaverit mulla on elämän aikana vaihtunut ihan hirveen monta kertaa. En tiedä mikä siinä on. Tottakai se vaikuttaa, että oon pienen ikäni aikana muuttanut monen monta kertaa, ja kerran tosiaan muutinkin sitten vähä kauemmas. En nyt oikeesti hirveen kauas, n. 20 km päähän edellisestä kaupungista, ja se sitten kuitenkin vaikutti peruuttamattomasti mun elämään kavereidenki suhteen. Voisin taas alottaa lapsuudesta. Pienenä jo huomasin viihtyväni tosi paljon poikien seurassa. Nii ehkä tähänki Mikko vaikutti jossain määrin. Tykkäsin ihan hirveesti olla myös sen ja sen kavereiden kanssa vaikka ne kaikki oli kovasti vanhempia. Muistan ku ne vei mut pienenä aina pahoille teille ja opetti kaikkee tyhmää. Se oli sitä aikaa ku olin ehkä 4 vuotta. Mulla oli sillon myös kaksi poikaystävää, niin aika hassua haha, oltiin samassa kerhossa ja asuttiin samassa talossa kaikki. Ne oli ihan ihastuneita muhun ja riitelivät aina siitä kumpi mun kanssa saa leikkiä. Kerran muistan sanoneeni hienot sanat tappelun keskellä "riita poikki ja voita väliin", oltiin sinä päivänä opittu kerhossa... Mutta kuitenki, sillon jo tunsin yhen tytön, mun ja sen vanhemmat oli nuoresta asti olleet kavereita ja oltiin asuttu naapuri taloissa.. Tää tyttö, Kirsi oli mua vähän yli puoli vuotta nuorempi, mutta siitä asti jo melkee oltin tunnettu kun se oli syntynyt. Oltiin siitä sitten parhaita kavereita vuoteen 2004. Samaa ala-astettakin käytiin kun taas oltiin päädytty samaan kaupunkiin asumaan. Sillon ala-asteella mulla ei oikeestaan montaa tyttökaveria ollut, enimmäkseen hengasin poikien kanssa, koulussa ja vapaa-ajalla. Kirsi oli tietty aina kans mukana. Kuitenki oli sitten ala-asteella myös vuodesta 2003 asti hyvä kaverini, Leena. Leenan kanssa tultiin hyvin toimeen ja oltiin samalla luokalla, musiikkiluokalla. Alettiin jopa yhessä käymään viulutunneilla, haluttiin olla aika samanlaisia ja harrastettiin yhdessä telinevoimisteluakin jonku aikaa. Oon oikeesti ala-asteella harrastanu melkeen kaikkia mahdollisia lajeja, oon vaa pienestä asti vissiinki ollu hyvin äkkiä kyllästyvää kansaa... Jäi sitten se viulunsoittokin pian. Jälkeenpäin harmittaa todella paljon. 5-luokalla meiän kouluun tuli uusi tyttö, Heidi. Aivan hirvittävän kateellinen olin tälle tytölle, oli niin hieno ja muistan ku kaikki mun poikapuoliset kaverit ajatteli et Heidi on niin siisti tyyppi, kaikki ihastuivat siihen, jopa mun ihastus, kenestä olinki tykännyt päiväkodista asti. No Heidi oli tosi sosiaalinen tyyppi, kerran katoin discoilmotusta koulun seinällä ja sitten Heidi vaan tuli kysymään, että "meetkö tonne? mentäiskö yhessä?" Se oli sitä aikaa ku käytii jokaikisessä limudiscossa ja käytettii kaikenmaailman minihameita ja verkkopaitoja... Joo, niin isoja tyttöjä oltiin kyllä, niinhän sitä luuli. Mentiin sitten Heidin kanssa discoon ja siitä meiän ystävyys lähti. Meistä tuli ihan bestiksiä. Unelmien täyttymys oli kyllä se, että sain Heidin kanssa olla. Ja sitten tietty oltiin aina poikien kanssa, ja mä olin onnellinen. Yläasteelle mentäessä Heidi muutti toiseen kaupunkiin. Kuitenki meiän välit jäi läheisiksi ja koitettiin nähä niin usein ku mahollista. Yläasteella kaikki kaverijutut muuttui aivan täysin. kaupungissa, jossai asuin oli kolme yläastetta ja jokanen lähti vähän minnekkin. Suurin osa mun luokasta pysy samana, mut muut hyvät kaverit, kuten Kirsi, lähtivät muualle. Se oli mulle kova paikka. Koko 7-luokka meni sitten siinä itteäni ja paikkaani etsiskellessä, olin kovin yksinäinen. Sillon mulla kyllä oli poikaystävä, ensimmäinen, aivan ihana Samuli. Oltiin alettu seurustella 6-luokalla jo ja oltiin samassa koulussa koko ajan. Mutta muuten olin yksinäinen, en tuntenut oikee kuuluvani mihinkään. Leena, joka ennemmin ollut hyvä kaveri, oli nyt muitten kanssa, enkä oikee tuntenut kuuluvani sinne. Tein ehkä vähän itsestäni yksinäisen, en oikeen tiedä vieläkään miksi. Ehkä sen takia, että olin tosiaan edeltävänä kesänä, 13-vuotiaana vetänyt ekat kännit Heidin kanssa ja herättiin sairaalasta. Se vähän sai mut semmoseks oudoks se kokemus. Niin ei tosiaan pitänyt tapahtua, mut ei tunnettu alkoholin vaikutusta. Kuitenkin sillon ku olin yksinäinen, tutustuin yhteen tyttöön, kaks vuotta vanhempaan. Sen kanssa olin aina koulussa ja sen kanssa oli hyvä jutella. Kerroin tälle aina kaiken, kaikki mun ja Samulin asiat ja se auttoi. En tuntenut voivani kertoa kenellekkään oikeen mitään paitsi hänelle. Mulla oli myös ystävä, Ilona, jonka ansiosta muutuin pikkusen emohtavaksi teiniangstilapseksi joksikin aikaa. Ilonan kanssa oli kivaa, nykyään nähään harvoin. Seuraavana kesänä erottiin Samulin kanssa puolentoista vuoden seurustelun jälkeen. Se oli aika rankkaa aikaa. Tässä ku ite mietin ni kuulostaa niin naurettavalta aina selittää tätä, mutta mä uskon että rakastin sitä poikaa. Vaikka oltiin niin pieniä ku mitkä. Mut vieläkin ku nään Samulin ni tulee semmonen tietty fiilis. Onko sitten rakkaudella jotain ikärajaa? Ei mun mielestä niinkään. Ihan verrattaessa mun nykysiin tunteisiin, mitä tunnen, voisin sanoa, että tunnen itseni kuitenkin niin hyvin, että uskon, että rakastin. Mutta tän jälkeen sitten kaikki muuttui. Sain uudet ystävät 8-luokalla, Sannan ja Roosan. Veivät mut kanssa pahoille teille: alkoholi ja tupakka tuli kuvioihin. Me hengattiin myös paljon Leenan kanssa. Tuli aivan uudet kuviot ja alettiin liikkumaan poikaporukassa. Olin taas melko suosittu, kaikkien kaveri. Kuvioihin tuli myös Riikka ja Taru. Riikka oli vuotta nuorempi ja Taru saman ikänen meidän muiden kanssa. Tarun olin tuntenut jo ala-asteelta. Jossain vaiheessa Sanna ja Roosa petti mut aivan täysin. Koko luottamuksen ja nauroivat mulle päin naamaa. Tai no Sanna enemmän ja Roosa oli semmonen vierestä katsoja. Se oli vaikeeta aikaa ja koulukiusaaminen alko niihin aikoihin. Selitän koulukiusaamisesta sitten erikseen jossain vaiheessa. Riikka oli ainoa, ketä ei koskaan mua pettänyt. Oli siinä aina, vaikka muut pilkkasivat. Kuitenkin melko pian annoin anteeksi. Niinkun aina. Vihaan vaan niin paljon riitelyä, teen sen virheen aina, että annan helposti anteeksi. Pian tajuttiin Sanna, Roosan, Leenan ja Riikan kanssa, että Taru valehtelee ihan hirveesti, ihan käsittämättömiä juttuja ja puhuu meistä selän takana paskaa. Savustettiin Taru sitten pois porukoista aika nopeesti. Riparikesä alko lähestyä, pääsin samalla leirille Roosan kanssa. Onneksi. Sinä kesänä muutin pois tolta paikkakunnalta, missä oli noi kaikki mun lapsuudesta asti olleet ja uudet ystävät. En päässyt usein käymää vanhassa paikassa, siitäkin sitten postaan myöhemmin, että miksi. Kesä oli yksinäinen uudella paikkakunnalla. Kuitenki kesä meni pian ohi ja pääsin uuteen kouluun. Koulukiusaaminen oli musertanut mun itseluottamuksen täysin, en ollut maailman sosiaalisin ihminen. Mutta ku kumman kaupalla, sain ku sainki aika nopeasti uusia kavereita. Yks syy siihen oli yks Maria. Oltiin ennen asuttu samalla paikkakunnalla ja sillä oli mun uudessa koulussa yks tuttu, tosi sosiaalinen ja avoin, Janina. Se tuli heti juttelemaan mulle. Se oli kivaa. Tutustuin koulussa myös Satuun ja Jasminiin. Jasmin asu aika lähellä mua ja sitten alettiin olee yhessä vapaa-ajallakin. Satu taas asu vähän kauempana, eikä kauheesti voitu koulun ulkopuolella viettää aikaa. Mut meillä oli tosi hauskaa aina yhessä. Me kaikki kuuluttiin kaveriporukkaan (ei Janina niinkään), jossa oli myös mun nykyään yks parhaista ystävistä, Marita, ja yks nykynen hyvä kaveri Karita. Kuulus siihen porukkaan muitakin, mutta ei nyt niin kovin tärkeitä tän tarinan kannalta. Olin ollu puol vuotta uudessa koulussa, sitten kaveriporukka taas muuttui. Aloin liikkumaan meiän luokan "suosittujen tyttöjen" kanssa. Nelli, Riikka ja Tanja. Niistä tuli mun hyvät ystävät, mutta en niiden kanssa voinut myöskään hirveesti aikaa viettää vapaa-ajalla. Puhuttiin toisillemme tosi avoimesti KAIKESTA. Muistan ruokalakeskustelut 9-luokalla liiankin hyvin. Kaikki mies jutut sun muut. Olin saanu tohon mennessä ihan hirveesti itseluottamusta, verraten siihen mikä olin ku tulin uuteen kouluun. Tähän luottamukseen vaikutti Janina, se sosiaalinen ja avoin ihminen. Ajattelee aina niin, että "minä teen mitä haluan". Sellanen mustakin sitten pikkuhiljaa tulla taas semmonen uskaltavainen. Toinen ihminen, joka vaikutti oli Mirella. Mirella on kaiken kokenut ihminen, vähän hulttio. Tutustuttiin musiikintuntien yhteydessä ku käytiin sitten aina tunnin jälkeen yhessä tupakalla kulman takana. Se ihminen on opettanut mulle niin paljon, ettei voi edes kertoa. Voisin melkeen sanoo, että se on auttanut mut rakentamaan nykyisen minäni. Ilman sitä ihmistä, en nyt olisi tämmöinen. Ja olen tyytyväinen sinäänsä itseeni nyt. Todellakin mussakin on vikani, mutta loppupeleissä oon ihan tyytyväinen. Päädyin lukioon sitten peruskoulun jälkeen. Sieltä tietty sai uusia kavereita. Oli parikin porukkaa mihin kuuluin. Toisessa oli mun, Nellin, Riikan ja Tanjan yhteisiä kavereita. Niistä läheisimmäksi tuli Katja. Katjan kanssa vietin paljon aikaa vapaa-ajalla ja me ymmärretään toisiamme. Edelleenki. Tuli kans porukka missä oli Heli, Anna ja Emmi. Nää kolme plus mä ja Mirella oltiin yks porukka. Mirella oli mun luokalla. Kutsuttiin meiän porukkaa nimellä "viisikko". Viisikko forever. Haha, se oli hyvää aikaa. Aina käytiin röökillä välkkisin yhessä, ja ruokalassa syömässä. Mirella jätti kuitenki 2. vuoden alussa kesken, Heli 3. vuoden alussa ja Emmi lähti 2. vuotena vaihtoon. Tuli takas viime syksynä. Toisella luokalla aloin liikkumaan yhden vuotta vanhemman Elinan kanssa. Elinan kanssa oli kivaa, alettiin jopa yhdessä valmentaa jalkapalloa nuorten tyttöjen joukkueelle yhessä. Elinalla oli siitä enemmän kokemusta ku mulla, mutta mä opin nopeasti. Oon joskus harrastanu pari vuotta jalkapalloa. Elinan kanssa menin ekaa kertaa ala-ikäsenä baariinki. Kuitenki Elinan kanssa ajan viettäminen loppui jossain vaiheessa kun Elinan elämä sai pieniä muutoksia, mistä tässä en sen enempää ala mainitsemaan. Nykyään kyllä ollaan kavereita ja nähdään sillon tällön. Riikka ja Janina on mun kanssa samalla luokalla, Tanja ja Nelli on edelleen mun ystäviä. Maritasta ja musta on tullu erottamattomat, pystytään niin hyvin juttelemaan toistemme kanssa, paremmin ku muiden. Mirella on mun ystävä edelleen myös. Mulla on myös muutama uusi ystävä. Nella ja Timo. Ovat mua vuoden nuorempia. Alko elämä vähän muuttua tossa viime syksynä ja vaihdoin meiän isosta, kaikki kolme abiluokkaa kattavasta porukasta vähän pienempään, 4-hengen porukkaan. Tai no, musta tuli siihen viides. Alko kovasti ahdistaa kesän jälkeen tommonen paljous ja kaamosmasennuksella oli kans jotain osaa tähän muutokseen. Porukkaan kuulu myös Martina ja Antti. Ne kaks on ekspariskunta ja ovat täs lähiaikoina jääny vähän pois mun elämästä tietyistä syistä, kerron siitäkin myöhemmin. Nella muutti mun elämän täysin. Melkeen nykyään asun sen luona, se asuu siskonsa kanssa toisessa kaupungissa. Oon Nellan kanssa melkeen jokaikinen päivä, eikä meitä kyllästytä. Ollaan hyvin samanlaisia, mutta silti niin erilaisia. Se on auttanu mua löytämään sisäisen minäni. Kuuntelen Nellan ansiosta mulle uudenlaista musiikkia ja käytän vähän erilaisia vaatteita. Tää kaikki on enemmän mua. Timo ja mä ja Nella, meillä on kivaa yhdessä. Timo opetti mua eilenki soittamaan kitaraa.
Tarinan ensimmäinen Riikka, Sanna ja Roosa soittelevat joskus, viime vuonna käytiin pari kertaa baarissa. Ei sen läheisempiä olla. Heidiäkin nään sillon tällön, baarissa käytiin myös sen kanssa pari kertaa viime vuonna. Kirsillä on nykyään lapsi, ei nähdä lähes koskaan. Kutsuu vaan lapsensa synttäreille, mutta muuten ei kuulu mitään. En tiedä tunteeko, että mä olen jättänyt heidät. Mutta en sitten tiiä kumman puolelta olis enemmän pitäny olla yhteydessä. Ilona, semmonen hauska facebook kaveri. Leena, baarissa käytiin viime vuonna. Tämmöstä tämä, kaikki on vaan niin jäänyt. Mut nykyisistä pidän kyllä kiinni.