Helvetistä taivaaseen

Nyt mä tuun siihen asiaan, mikä tuolla sivussaki lukee ja en tiiä, kiinnostaaki varmaa jotai ihmisiä. Se koulukiusaaminen siis tähän väliin.

Nykyään ku mä ajattelen mun koulukiusaamista ni en pidä sitä mitenkään erikoisen pahana asiana. Alan jopa usein vähättelemään sitä ja mietin, että mahtokohan toi nyt edes olla. Mut sit alan miettiä niitä tuntemuksia ja kaikkia asioita mitä kävin läpi niiden ihmisten takia. Ei se oikeen muutakaan voinu olla. Tosiaan, jo 7. luokalla tunsin itteni vähän syrjäytyneeksi, kun ne kaverit lähti pois. En tiedä, mua vaivas sillon anemia ku en syöny kauheen hyvin ja mulla oli paha olo äidin ja muiden perheeseen liittyvien asioiden taki, Samulin takiaki. Mä en tiiä miten mä siihen tilanteeseen koskaan jouduin, mut aloin viillellä itteäni käsivarsiin. Tuli parempi olo, ja tykkäsin katsoo ku veri valuu ja siitä tuli hyvä tunne. Muistan ku välillä hain meiän keittiöstä terävimmän lihaveitsen taikka otin tylsät kynsisakset, ihan olosta riippuen, kuinka paljon halusin satuttaa. Mulla ei koskaan ollu ideana tehä mitenkään itsemurhaa, ei mitään kuiviin vuodattamista. Halusin satuttaa itteäni ja siitä tuli hyvä olo. Se oli vähän niinku ois huuhtonu kaiken pahan itsestään pois. Mä noissa aikasemmissaki teksteissä jossain kerroin siitä, miten aloin 8. luokalla vähän lihoomaan sen myötä ku alko ongelmat kasaantua, poliisi- ja sossujutut, liiallinen kännäily, tupakan poltto ja niin edes päin. 8. luokan puolivälissä mun ikäset pojat alko haukkumaan mua läskiksi, paksuksi, sotanorsuksi.. Kaikeks mahdolliseks. Tollon tosiaan mulla oli pituutta 160, niinku nytkin ja painoa 54 kiloa. Nyt 7 kiloa painavempana, en voi ajatellakkaan, että oisin ollu mitenkään läski tollon, ku nytkin oon melko sujut itteni kanssa. Toki haluaisin vähän kiinteytyy ja laihojen kavereiden vieressä tulee huono mieli omasta kropasta mut kuitenki, oon suhteellisen tyytyväinen. Huutelivat mulle kaikkea typerää aina koulun käytävillä ja luokassa, katsoivat vihasesti, ihan ku oisin tehny niille jotain. Haukkuivat mua myös valehtelijaksi kun olin 3 kaljan jälkeen vähän humalassa. Eivät vissiinkään voinu ymmärtää, että olin aika pieni sillon. Ja ku nykyäänki 1 annoksesta alkoholia mulla jo tuntuu päässä. Pienenä se kai oli vielä vähän eri. Mun käskettiin olla välittämättä. Mulle alko tulee syömisongelmia kun ajattelin olevani läski. Söin tosi paljon suruuni ku olin yksinäinen, suuria määriä ja sen jälkeen pakotin itseni oksentamaan. Viiltelin taas itteäni, tällä kertaa myös reiteen ja molemmat käsivarret kauttaaltaan täyteen. Viillot ei koskaan ollu mitää äärimmäisen syviä, silleen vaan, että veri valui. Arpia on kyllä jäänyt niistä. Toinen parhaista kavereistani, Sanna, alko varmaanki selittämään mun ongelmista eteenpäin ja sitten aika moni sai tietää mun viiltelystä ja syömisongelmista. Nekin oli kuulemma kaikki väkisin aiheutettuja. Tottakai, itsehän mä ne sormet kurkkuun tungin ja terää pidin kädessä. Mutta ihan vaan sen takia tämmösiä asioita tein, että saisin hetkellisen helpotuksen, paremman olon, mitä mistään muualta ei ollut saatavilla, mistään säälistä ei ollut kysymys. Itkin monet päivät kotona. Tän jälkeen mentiin joskus pihalle Sannan ja Roosan kanssa, siinä oli jotain muitakin ja puistossa oli lisää ihmisiä. Olin juonu muutaman kaljan ja olin vähän humalassa. Ne pojat vihasivat mua. Oli alkanut liikkumaan näitä huorahuhuja ympäriinsä, haukkuivat huoraksikin, niiden kahden seksikerran jälkeen. Pari jätkää käskivät, melkeen pakottivat mut juomaan jotain niiden juotavaa siellä puistossa. En ikinä unohda sitä kun painostivat, mitä muutakaan mä oisin voinut siinä tilanteessa kun olin niin alistettavissa? Tiesin ettei se viinipullossa oleva juotava ollut viiniä vaan jotain ihan muuta. Laitoin pullon suun huulilleni ja otin pienen kulauksen. Mulle juotettiin kusta, jossa oli nuuskaa joukossa. Sylkäsin sen siihen maahan ja kuuntelin kun ihmiset nauroivat mulle ja osottelivat. Olin lähellä kotia ja juoksin kotiin, Sanna ja Roosa jäivät sinne, eivätkä edes yrittäneet tulla perään. Kahden päivän päästä oli maanantai, en olis millään halunnu mennä kouluun, mut mun oli pakko. Ihmiset naureskelivat mulle edelleen, olin niiden pilkan kohde. Loppupäivästä Sanna tuli mun luokse ja kerto, että sillä ja Roosalla oli mulle asiaa. Olin vihanen, mut suostuin kuuntelemaan. Kertoivat, että tiesivät siitä pullo jutusta ennen ku se tapahtu. Kävelin pois, koulun vessaan, itkemään. Ne vessat nyt oli muutenki tullu mulle niin tutuiksi itkemisen takia, että tunsin olevani melkeen kotona. Tuntui kun kaikki avunpyynnöt olisi vaan vastatuuleen huutamista. Soitin Riikalla hysteerisenä ja se tuli lohduttaa mua. En voinu uskoa, et kaks mun elämäni tärkeintä ihmistä voi tehdä mulle näin. Enkä sitä heti uskonutkaan. Toivoin sen olevan vaan pahaa unta. Viiltelin lisää, aloin lintsaamaan koulusta. Isä ei tiennyt mitään. Kerran yhtenä päivänä eksyin kouluun ja sinä päivänä oli kotitalouden tunti. Muistan ku menin sinne luokkaan, siellä oli ne pojat, kiusaajat, pahimmat niistä. Joku niistä sanoi "Ai kato, sä eksyit kouluunki? No ei ihme ku köksää ni pääset syömään. Hei kunnet sä eilen ollu ruokailussa?" Nää sanat kaikuu vieläki vuosien jälkeen mun päässä ku eilispäivänä. Mä lähdin pois siltä tunnilta. Taas vessaan ja yks koulututtu seuras mua perässä. En halunnu sinne tunnille sitten mennä enää. Näin seuraavalla välitunnilla Riikan ja pari muuta kaveria. Itkin ihan kauheesti ja kerroin mitä oli tapahtunu. Yks näistä tytöistä oli mua vanhempi ja vei mut heti terveydenhoitajan puheille. Siellä kerroin kaiken ja mulle tuli vähän parempi olo. Mulle varattiin aika koulupsykologille ja aloin siellä käymään pari kertaa viikossa. Meiän koulussa toimi joku semmonen kampanja koulukiusausta vastaan ja se psykologi kysy aina uudelleen ja uudelleen et jos voitais pyytää ne pojat puhutteluun. En ikinä halunnut sanoo niiden nimiä, ku en halunnu et sitä juttua käydään läpi ku sitten oisin saanu viellä huonomman maineen ja mua ois haukuttu lisää. Mä halusin vaan jutella ku ei hirveesti kavereitakaan ollut siinä. Sanna ja Roosa oli pettäny mut, oli mulla sentään Riikka. Se ei onneks jättäny mua, ikinä. Psykologi kehotti kertomaan isälle mun lintsauksesta ennen ku koulusta tuli jakson päätyttyä semmoset ilmotukset missä kerrottiin poissaolot ja muut. Kerroin isälle mun koulukiusaamisesta. Se ei kuitenkaan osannu suhtautuu asiaan oikeen mitenkään, en mä kyllä sitä olettanutkaan. Sillon oli kevät jo pitkällä kun isälle kerroin. Kerroin sen matkalla kun oltiin menossa katsomaan meiän uutta taloa. Päästiin sinne talolle ja olin niin ikionnellinen, että pääsisin pian pois kaiken pahan keskeltä, niin ettei mun tarvitsisi enää olla kaiken ivan kohde. Tiesin, enää 4 kuukautta, sitten se olisi ohi. Mulla oli edelleen paha olla, viiltelemisen sijaan aloin hangata mun käsivarsia rikki, ihan vaan sen takia, että halusin arpia piiloon. Mulla oli molemmat käsivarret täysin ruven peitossa, selitin kaikille, että ihottumaa. Piiloutuivathan ne sentään jonku verran. Pikkuhiljaa asiat alko normalisoitumaan, en tiedä miks, mut annoin Roosalle anteeks ja vihdoin Sannalle myös. En kestänyt elää ilman niitä. Aloin taas käymään koulussa ja olemaan ilosempi sen takia, että mä tiesin kohta pääseväni pois sieltä. Ja tiesin, etten koskaan enää palaisi. Kesällä pääsisin pois. Oli yks koitos vaan edessä vielä: ripari. Ku kumman kaupalla jouduin samalle riparille kaikkein pahimpien kiusaajapoikien kanssa, mut onneks Roosa oli siellä mun kanssa. Ennen riparia olin jo muuttanut, mutta edelleen riparilla sain itkeä haukkuja, jotka kohdistuivat muhun. Oli taas ruokaan liittyvää, itsesääliin liittyvää, läskiyteen liittyvää. Painoin 56 kg. Ne ei koskaan tajunneet, että mulla oli oikeesti paha olla. Kaikille nuorille ripari on aina kuuleman perusteella ollu niin kivaa aikaa, kesän kohokohta ja yhteishenkeä täynnä. Mulle ripari oli yks helvetti. Semmonen, mistä halusin äkkiä pois. Kun ripari oli ohi, olin enemmän ku onnellinen. Tiesin, että voin alotta uuden elämän, pelkäämättä. Lukuun ottamatta aina sitä, jos menin vanhalle paikkakunnalle kavereiden luokse, jokaikinen kerta, kun astuin bussista tai autosta ulos, pelkäsin tosissani, että joku niistä kävelee mua vastaan. Olin niin suojaton. Ja sitä en kestänyt.

En tiedä miltä kuulostaa mun tarinani koulukiusattuna, mutta nyt kun tässä kirjottaessani kävin sitä samaa tunnevyöryä läpi, mitä se sillon oli, huomasin yhtäkkiä itkeväni. En tiiä miks, siksikö, että se oli vaan niin kertakaikkisen kamalaa vai onnesta, ettei toi aika ole enää? En oikeesti tiedä. Mut kaikkein kamalinta tän koko jutun kannalta on se, että oon nykyään väleissä noiden kaikkien jätkien kanssa, oon antanu anteeksi kaiken. Kaiken tämän. Muistan kesällä, ku näin yhen noista jätkistä, se alko kyselee kuulumisia ja jotain muuta. Sanoin vaan "Aika paskasti teit mulle nuorempana" ja tämä tokaisi "Joo mut menneet on unohdettu, eiks vaan?" ja se oli sillä selvä. Sen jälkeen ne ei ole puhuneet musta, ovat vissiin vähän kasvaneet. Silti, jokainen muisto sattuu enemmän ku pystyn koskaan kuvailemaan.