Oon tässä huomannu, että tää blogi on saanu mut niin iloseksi ja tajuun koko ajan ajattelevani tätä enemmän ja enemmän. Tuskin mun pitää mitään paineita ottaa? Mutta silti pyörii koko ajan mielessä mitä seuraavaksi kirjottaisin. Tässä tulee nyt vähän siitä miten raha on vaikuttanut mun elämään, sillä se on tosiaan vaikuttanut hirveesti.
Mun isällä on peruspalkkanen työ, mut ei mitenkään erikoisen korkea palkka. Usein ollaan jouduttu laskemaan pennejä ja senttejä. Kaikki mun elämän varrella olleet ihmiset ovat saaneet enemmän kun mä. Ala-asteikäsenä en viellä tajunnut, että miten rankkaa se varmaan isälle on rahallisesti elättää kahta lasta yksinhuoltajana. Ja sillonki kun isillä on ollu joku nainen, Eeva tai tällä hetkellä Piia, ei oo niitten naisten tulot vaikuttaneet mitenkään mun ja Mikon elämään. Niillä on omat rahat aina olleet. En oo oikeen koskaa ymmärtänyt sitä, mutta papereissa vissiinki luki, että mun vanhemmilla on yhteishuoltajuus aina siihen asti kun täytin 18 vuotta. En tiedä miten tää vaikutti elatusmaksuihin sun muihin, mutta sen tiedän, ettei äiti maksanut ainakaan pennin pyörylääkään meille, elämistä varten. Kaipa isä sitten jostain sai jotain korviketta? Kuitenkin. Ala-asteella kaverit sai paljon enemmän uusia vaatteita kun mä, ja pääsivät shoppailemaan kavereiden kesken. Mäkin oisin halunnut, enkä ymmärtänyt miksei voinut semmoseen antaa rahaa. En kai ehkä tajunnut, ettei ollut ylimäärästä? Semmonen on lapsen ajatusmaailma. Olin 4. luokalla ku pääsin ekaa kertaa shoppailemaan, Kirsin kanssa. Sain 40 euroa. Kyllähän sillä siinä sitten pari paitaa ja asustetta sai ostettua. Seuraavan kerran muistan, että olin shoppailemassa 6. luokalla yhen kaverin kanssa, josta en oo maininnut. Muistan, ku sen äiti anto tän kaverin käteen 110 euroa, ja mä olin edelleen saanut vaan sen 40 euroa. Tottakai, jos sanoin isälle, että tarviin uudet farkut ku kaikki on revenny yms. semmoset sitten piti hankkia. Aika usein sain tuttavien kautta käytettyjä vaatteita. Mutta muuta muistikuvaa ala-aste jutuista ei ole. Yläasteelle mentäessä aloin enemmän saada just vaikka lahjaksi sukulaisilta rahaa vaatteita varten. Niitä sitten ostin koko rahan edestä aina. 7. luokalla mulla oli tää kaveri Ilona, se ei ihan hirveesti äidiltään aina rahaa ja sillä oli bussikortti ja kaikki, että pystyi liikkumaan toiseen, suurempaan kaupunkiin, missä oli tavannut uusia kavereitakin. Olisin niin halunnut aina mukaan, mutta bussit oli kovin kalliita mun ja isän kukkarolle. Oli totuttava, ettei mulla ollut pakokeinoa meidän kuitenkin suhteellisen pienestä kaupungista. Olin tosi kateellinen aina Ilonalle. Se sitten alkoi enemmän liikkua niiden uusien kavereitten kanssa ja siksi meiänkin ystävyys vähän jäi, niin, kun mulla ei ollut varaa ylläpitää sitä. Näin mä sen ajattelin. Miten tärkeäksi asiaksi raha oli tullut mun elämää, vaikka olin vasta tosi nuori. Yläasteella jo tajusin perheemme rahatilanteen ja aina hävetti pyytää isältä rahaa. Vaikka eikö se niin ole, että nuoren periaatteessa kuuluukin elää vanhempien rahoilla, ainakin tiettyyn pisteeseen asti ja kunhan rahan käyttö ei mene aivan yli? 7. luokalla aloin välillä varastamaan kaupoista. Meikkejä, hiustenhoito välineitä, korvakoruja ja paljon muuta. Mulla oli semmonen kaveri ketä teki sitä myös. Tiedän, varastaminen on niin väärin kun mikään voi vaan olla, enkä tästä oo kertonut koskaan edes lähimmille ystävilleni, koskaan. Tunnen tästä asiasta lähes jokaikinen päivä syyllisyyttä ja häpeää. Jos voisin muuttaa asioita menneisyydessä, tämä olisi varmasti ensimmäinen asia, jonka mä muuttaisin. Varastelujakso kesti onneksi vaan vähän aikaa, noin 2 viikkoa. Enkä koskaan jäänyt kiinni siitä. Tai siinä vaiheessa en. Rahan tarve oli suuri, enkä isältä voinut pyytää kun pakkotilanteissa rahaa uusiin vaatteisiin ja muihin pakollisiin asioihin. Mulla oli meikkejä pitkäksi aikaa, piilottelin niitä isältä ja keksin ties mitä valheita, mistä olin kaiken saanut. Ei se osannut edes epäillä mitään. Valehtelu on asia, jota vihaan yli kaiken, sitä en onneksi oo hirveesti tehnyt elämäni aikana. Pienet valkoset valheet on normaaleita, mutta toi varastelun piilottelu on saanu varmaan mun kaikkien aikojen pahimmat valheet aikaan. Se siitä. 8. luokalla kun tupakka ja alkoholi tuli kuvioihin, aloin keräilemään kaiken maailman pulloja sun muuta. Sitä häpeän määrää, kun oli pulloja palauttamassa. Tuntui kun kaikki tietäisivät, että ollaan varattomia. Kotona sain siitä lähtien viedä pullo kauppaan ja se oli vähän niinku jonku näkönen, ei niin säännöllinen viikkoraha. Kauheella vaivalla sain kerätä aina rahaa johonkin greencat pulloon ja minitupakka-askiin. Sillon niitä miniaskeja vielä oli ja maksoivat vaan 2 euroa. Isä joi siihen aikaan aika paljon kaljaa ni pullojakin kertyi. Muuhun mulla ei sitten koskaan ollutkaan rahaa, pelkkään juotavaan ja tupakkaan. Viikosta toiseen oli tavoite, että ens viikonloppuna mulla on rahaa. Jossain vaiheessa sorruin taas varastamiseen kun aloin liikkua semmosissa piireissä. Tälläkertaa varastin itselleni tampooneita ja siideriä. En jäänyt kiinni siinä vaiheessa. Join sinä iltana 3 siideriä, olin humalassa, sillä oon ollut aina suhteessa pieni. Samana iltana mun parhaat kaverit Sanna ja Roosa sanoivat jos tulisin niiden kanssa hakemaan lisää. Suostuin. Menin aina tekemään kaiken mitä multa pyydettiin. Roosa ei ottanut, mutta mä ja Sanna päätettiin varastaa. Oltiin menossa kaupasta ulospäin ku kassaneiti käski avata laukut. Mun laukussa siiderit näky aivan suoraan, Sannan laukussa eivät. Ne oli piiloutunu jonku sivutaskun alle. Niitä ei huomattu. Sanna pyristeli äkkiä pois tilanteesta, kun Roosa taas suostui jäämään mun kanssa siihen asti, että poliisi tuli paikalle ja pyytäisi tiedot. Olin 14-vuotias, humalassa ja varastanut. Mut ja Roosa vietiin poliisiautolla kotiin. Roosa sanoi koko ajan olleensa mukana jutussa, Sanna oli paennut paikalta. Olin shokissa, Roosa joutui kertomaan tiedot poliisille kun ite en pystynyt puhua. Oli vähän noloa kaivaa niitä tampooneita ja siidereitä sieltä laukusta. Mutta loppujenlopuks Sanna ei edes mulle pystynyt enää myöntämään, että oli varastanut. Mutta mä olin siinä ja mä tiedän, enkä ikinä unohda. Siinä oli mun ystävä, paras ystävä. Roosa ja mä syötiin siihen aikaan aika paljon kaikkia sen isäpuolen reseptilääkkeitä, jotain lihaksia rentouttavia ja sydän lääkkeitä, ihan huvin vuoksi ku haluttiin tietää, tapahtuuko jotain. Aina tuli hauska olo. Tona iltana kun poliisit toivat mut kotiin, söin 7 särkylääkettä ja toivoin, että se vaikuttaisi jotenkin. En ehkä halunnut kuolla, mutta toivoin, että jotain tapahtuisi. Mitään ei tapahtunut. Isä oli sillon Piian luona, ja soitin sille ja kerroin kaiken. Ei tietenkään ilahtunut. Sain kotiarestia, jota en ollut koskaan saanut. Sannan ja Roosan vanhemmat kielsivät liikkumasta mun kanssa, koska olin varas. Aloin liikkua jossain ihme porukassa ja kun isä ei tiennyt mikä oli kotiaresti, anto mun päivittäin mennä joksikin aikaa ulos. Roosa halusi edelleen salassa tavata mua, Sanna oli mulle vihanen. Tais mennä vähän väärin päin koko homma. Sillon kotiarestin aikana menin polttamaan tupakkaa ja juomaan viinaa. Ja tulin kännissä kotiin, isän huomaamatta. Mut lopulta ku tilanne rauhottui, halusin taas olla Sannan kaveri. Kaikki oli hyvin. Niihin aikoihin aloin myös vähän lihota. Olin aina ennen ollut tosi hoikka ja pieni. Ei musta lihavaa tullut, edes pyöreää, mutta vaatteet jäivät vähän pieniksi. Ja niitä piti sitten käyttää. Aloin pukeutua pelkkiin huppareihin, joita mulla oli ehkä 3 kappaletta. Samoja vaatteita päivästä toiseen. Vaikka samoja vaatteita käytinki usein, oli ne kuitenki aina puhtaita, niin huonosti asiat ei sentään olleet. Isä oli luvannut mulle riparilahjaksi skootterin. Mopokortin sain synttärilahjaksi. Skootteri tuli kuukautta ennen ku olin muuttamassa uudelle paikkakunnalle. Skootteri oli ollut tosi halpa ja rumakin se oli. En tiedä kuinka kauan iskä säästänyt vai ottiko lainaa sitä varten, mutta oli luvannut sen mulle ja piti lupauksensa. Vähän kyllä hävetti sellasta pyytää, mutta kun kaikilla muillakin oli, ihan kaikilla. Päätin sitten viettää kunnolla niitä viimeisiä hetkiä siinä kaupungissa, aloin ajaa mopoa kännissä kavereiden yllyttämänä. Eihän se kortti mulla ollut ku n. 2 viikkoa ja lähti sitten hyllylle. Niin, olen myös rattijuoppo. Varas ja rattijuoppo. Elämä romahti, muutin uuteen kaupunkiin. Sain ekan kesätyöpaikan, mansikanpoimijana. Olin siellä kolme viikkoa ja tienasin 140 euroa. Pistin ne säästöön sitä varten, että mopojutusta oli sakkoja kertynyt jonkun verran, enkä tiennyt vielä kuinka suuri summa oli. Isältä en vieläkään saanut rahaa, enkä päässyt tapaamaan mun kavereita vanhaan paikkaan kun kerran kesän aikana. Siinä oli se onni, että Eeva asui vielä siellä ja mun pikkuveli Eevan luona, sen takia kerran pääsin kavereiden kanssa ku isä meni hakemaan Eevan luota Tonia. Oli viikko koulun alkuun ja isä osti mulle uudet farkut, hupparin ja kaks t-paitaa. Tosin makso puolet mun säästössä olleilla rahoilla ja sano pistävänsä ne joku kerta sinne takaisin. Ei koskaan pistänyt. Niillä rahoilla sain myös pari kertaa käydä moikkaamassa vanhoja kavereita ja sanoi nekin bussirahat pistävänsä takaisin, eikä koskaan pistänyt. Mulla ei ollut enää säästöjä. En saanut Piian takia enää viedä pullojakaan kauppaan. Se määräsi nyt. Kaiken. Kun 9. luokan puolivälissä aloin olemaan Nellin, Tanjan ja Riikan kanssa, en päässyt niiden kanssa sinne missä ne asuivat. Olivat tulleen tonne kouluun vähän kauempaa. Mulla ei ollut varaa siihen. Pian tuli myös oikeudenkäynti ja sain sitten sakkoja 330 euroa. Mistä mä sellaset rahat saisin ja vielä parissa kuukaudessa? Isä sano ittensä irti koko jutusta, mun moka, mä maksan. Aivan oikein, tajusinpahan, mitä olin saanut aikaan. Anosin lisäaikaa kesään asti, että jos saisin kesätöitä. Kesällä sain kunnan kautta pari viikkoa töitä. Ne rahat ei kuitenkaan riittäneet maksamiseen. Onneksi mun mamma pelasti mut ja ymmärsi mua. Tarjoutui sitten auttamaan ja siitä oon ikuisesti kiitollinen. Muuten mulla hädintuskin olisi enää luottotietoja. Piia päätti, että mun skootteri myydään, ei ollut sitten menopeliä vaikka kortin sainki takas puol vuotta menettämisen jälkeen. Mun kaikista poliisijutuista tietty seurasi sossukäyntejä. Uudellaki paikkakunnalla tuli yks kännijuttu 9. luokalla. Sossujen avulla saatiin ensin tukea mun lukiokirjojen maksamiseen, puoltoista vuotta. Rahaa mulla kuitenkaan ei koskaan ollu, se oli huono, koska monet kaverit asuivat kaukana ku lukioon olivat tulleet muualta. Onneks mulla nyt oli kavereita täälläkin jonku verran. Kaikki mun kaverit tohon aikaan tiesi, ettei mua kannata pyytää leffaan tai shoppailemaan, ku mulla ei ollut rahaa. Kukaan ei ees synttäreinä halunnu pyytää multa lahjoja... Se oli outoa, mut kuitenki aina pyrin hommaamaan jokusen euron edes pientä lahjaa varten. Piia painotti alusta asti ku muutettiin saman katon alle, sitä, että sillon ku hän oli mun ikänen, niin teki kioskissa töitä ja maksoi ite shampoot, meikit, deodorantit ja terveyssiteet. Mut mun mielestä toi oli kohtuuton oletus, sillä mä en saanut töitä, vaikka hainkin, olin kuitenki vasta 15 vuotta kun saman katon alle muutettiin. Lukion aikana Aloin jossain vaiheessa saamaan äitiltä välillä ehkä 10 euroa kuussa tai tupakkaa. Sillon tulin ihan hyvin toimeen, mutta ei ollut mihinkää muuhun rahaa. Seuraavana kesänä mulla ei ollut töitä, välillä sain ehkä jotain tehä iskän työpaikalla, mutta nekin rahat mitkä tienasin meni vaatteisiin. Aloin saamaan opintotukea vähän alle 100 euroa kuukaudessa kun isä lakkas saamasta lapsilisää. Menivät koulukirjoihin ja semmosiin kun pistivät sossussa luukut kiinni. Sanoivat, että isän ja Piian tuloilla kyllä pystyy maksamaan lukiokirjat. Eivät tajuu, että Piia ei maksa mulle mitään. Lukion toinen vuosi, rahaa ei juurikaan ollut, hain keväällä töitä sieltä sun täältä. Tein pari keikkaa isän työpaikalla. Onnekseni sain koko kesän kestävän työpaikan yhessä museossa. Olin täyttäny 18 just ennen kesää ja kun ekan palkan sain, 600 euroa, elinki sitten sen mukaan. Ostin vaatteita, kävin syömässä kavereitten kanssa, otin kauan haaveilemani kielikorun ja ennen kaikkea, ryyppäsin paljon ja kävin baareissa. Ihan vaan sen takia tein näin ja törsäsin, etten koskaan ollut saanu tietää miltä se tuntuu. Sain bussikortin! Oli niin paljon mahdollisuuksia, pääsin tapaamaan, ketä ikinä halusin. Pääsin shoppailemaan koska halusin. Sitten tuli toinen, ja kolmas palkka, rahat kuluivat äkkiä ku baareista oli tullu mulle kauhee pakkomielle. Kai niin tapahtuu monellekkin 18 vuotiaalle? Rahan kannalta mun kesä oli mun elämäni onnellisinta aikaa. Koitin korvata kaikille ystäville, sitä ettei mulla ollut koskaan ollu rahaa ja kävin niiden kanssa syömässä, leffassa, tein kaikkea kivaa. Mun työsuhde siellä museossa jatkuu edelleenki. Tosin käyn siellä töissä vaan harvoin kun on muitakin työntekijöitä. Mut onhan se kiva lisä. Viime syksynä huomasin, ettei säästössä ollut yhtään rahaa. Jossain määrin mua kaduttaa, mutta toisaalta ei. Sain kerrankin elää. Sitä olin niin kauan toivonut, koko elämäni. Syksyllä koulukirjojen osto jäi vähän vähälle kun piti maksaa abiristeilyjä ja muuta sellaista. Mun piti kesästä lähtien maksaa myös oma puhelinlasku. Bussikortti on mun nykysessä elämässä myös ehdoton, Nellakin asuu toisella paikkakunnalla ja melkeen asun sen luona ku kotona en viihdy. Se on siis ehdoton. Baareihin ei nykyään mee rahaa ku en usein käy. Alotin myös viime vuoden loppupuolella siivoustyön yhessä kaupassa. Siitä tienaa suhteellisen hyvin ja sain aluksi tosi paljon vuoroja. Imi mut ehkä vähän kuiviin koulun ohella, mut tykkään työstäni siivoojana. Enkä tulis enää toimeen ollenkaan rahallisesti ilman tota työtä. Raha karkaa nopeesti mun kädestä, ostan mielelläni kaikkea, mitä mieleen tulee, mutta pärjään nykyään. Se on tärkeintä. Nyt koitan kuitenkin säästää, ku pitäis vihdoin päästä muuttamaan pois ton hirviöäitipuolen kynsistä.
Toivottavasti moni ei järkyttynyt näistä varastelujutuista, valehtelusta ja poliisijutuista. Tähän loppuun täytyy vielä sanoa, että ne ovat täysin menneisyyttä, enkä koskaan enää voisin kuvitellaakkaan varastavani mitään. Enkä pidä valehtelusta. Väärin ehkä puolustella näin, mutta olin hyvin epätoivoisessa tilanteessa. Ja oon jo oppinut virheistäni.
tiistai 31. tammikuuta 2012
maanantai 30. tammikuuta 2012
Elämäni ystävät
Kappas, tämmöstä suosiota en odottanut ollenkaan. Oon tosi otettu, että oon yhen päivän sisällä saanut jo melkeen 20 lukijaa. Hyvä jos jollain heräsi kiinnostus, kiitos! Mutta tässä oon koko päivän vaan odottanut et pääsen vaan koneelle postaamaan lisää mun elämästä. Tosiaan ensin tää blogi painottuu mun menneisyyteen ja sitä on vielä aika paljon jäljellä. Nyt haluisin kertoa mun kavereista/ystävistä. Tää voi olla vähän pitkästyttävää lukemista ku niin paljon ihmisíä, joita ette tunne, mutta aattelinpahan kertoa nyt vaan ku kaiken tänne haluan kirjottaa.
Ystävät ja kaverit mulla on elämän aikana vaihtunut ihan hirveen monta kertaa. En tiedä mikä siinä on. Tottakai se vaikuttaa, että oon pienen ikäni aikana muuttanut monen monta kertaa, ja kerran tosiaan muutinkin sitten vähä kauemmas. En nyt oikeesti hirveen kauas, n. 20 km päähän edellisestä kaupungista, ja se sitten kuitenkin vaikutti peruuttamattomasti mun elämään kavereidenki suhteen. Voisin taas alottaa lapsuudesta. Pienenä jo huomasin viihtyväni tosi paljon poikien seurassa. Nii ehkä tähänki Mikko vaikutti jossain määrin. Tykkäsin ihan hirveesti olla myös sen ja sen kavereiden kanssa vaikka ne kaikki oli kovasti vanhempia. Muistan ku ne vei mut pienenä aina pahoille teille ja opetti kaikkee tyhmää. Se oli sitä aikaa ku olin ehkä 4 vuotta. Mulla oli sillon myös kaksi poikaystävää, niin aika hassua haha, oltiin samassa kerhossa ja asuttiin samassa talossa kaikki. Ne oli ihan ihastuneita muhun ja riitelivät aina siitä kumpi mun kanssa saa leikkiä. Kerran muistan sanoneeni hienot sanat tappelun keskellä "riita poikki ja voita väliin", oltiin sinä päivänä opittu kerhossa... Mutta kuitenki, sillon jo tunsin yhen tytön, mun ja sen vanhemmat oli nuoresta asti olleet kavereita ja oltiin asuttu naapuri taloissa.. Tää tyttö, Kirsi oli mua vähän yli puoli vuotta nuorempi, mutta siitä asti jo melkee oltin tunnettu kun se oli syntynyt. Oltiin siitä sitten parhaita kavereita vuoteen 2004. Samaa ala-astettakin käytiin kun taas oltiin päädytty samaan kaupunkiin asumaan. Sillon ala-asteella mulla ei oikeestaan montaa tyttökaveria ollut, enimmäkseen hengasin poikien kanssa, koulussa ja vapaa-ajalla. Kirsi oli tietty aina kans mukana. Kuitenki oli sitten ala-asteella myös vuodesta 2003 asti hyvä kaverini, Leena. Leenan kanssa tultiin hyvin toimeen ja oltiin samalla luokalla, musiikkiluokalla. Alettiin jopa yhessä käymään viulutunneilla, haluttiin olla aika samanlaisia ja harrastettiin yhdessä telinevoimisteluakin jonku aikaa. Oon oikeesti ala-asteella harrastanu melkeen kaikkia mahdollisia lajeja, oon vaa pienestä asti vissiinki ollu hyvin äkkiä kyllästyvää kansaa... Jäi sitten se viulunsoittokin pian. Jälkeenpäin harmittaa todella paljon. 5-luokalla meiän kouluun tuli uusi tyttö, Heidi. Aivan hirvittävän kateellinen olin tälle tytölle, oli niin hieno ja muistan ku kaikki mun poikapuoliset kaverit ajatteli et Heidi on niin siisti tyyppi, kaikki ihastuivat siihen, jopa mun ihastus, kenestä olinki tykännyt päiväkodista asti. No Heidi oli tosi sosiaalinen tyyppi, kerran katoin discoilmotusta koulun seinällä ja sitten Heidi vaan tuli kysymään, että "meetkö tonne? mentäiskö yhessä?" Se oli sitä aikaa ku käytii jokaikisessä limudiscossa ja käytettii kaikenmaailman minihameita ja verkkopaitoja... Joo, niin isoja tyttöjä oltiin kyllä, niinhän sitä luuli. Mentiin sitten Heidin kanssa discoon ja siitä meiän ystävyys lähti. Meistä tuli ihan bestiksiä. Unelmien täyttymys oli kyllä se, että sain Heidin kanssa olla. Ja sitten tietty oltiin aina poikien kanssa, ja mä olin onnellinen. Yläasteelle mentäessä Heidi muutti toiseen kaupunkiin. Kuitenki meiän välit jäi läheisiksi ja koitettiin nähä niin usein ku mahollista. Yläasteella kaikki kaverijutut muuttui aivan täysin. kaupungissa, jossai asuin oli kolme yläastetta ja jokanen lähti vähän minnekkin. Suurin osa mun luokasta pysy samana, mut muut hyvät kaverit, kuten Kirsi, lähtivät muualle. Se oli mulle kova paikka. Koko 7-luokka meni sitten siinä itteäni ja paikkaani etsiskellessä, olin kovin yksinäinen. Sillon mulla kyllä oli poikaystävä, ensimmäinen, aivan ihana Samuli. Oltiin alettu seurustella 6-luokalla jo ja oltiin samassa koulussa koko ajan. Mutta muuten olin yksinäinen, en tuntenut oikee kuuluvani mihinkään. Leena, joka ennemmin ollut hyvä kaveri, oli nyt muitten kanssa, enkä oikee tuntenut kuuluvani sinne. Tein ehkä vähän itsestäni yksinäisen, en oikeen tiedä vieläkään miksi. Ehkä sen takia, että olin tosiaan edeltävänä kesänä, 13-vuotiaana vetänyt ekat kännit Heidin kanssa ja herättiin sairaalasta. Se vähän sai mut semmoseks oudoks se kokemus. Niin ei tosiaan pitänyt tapahtua, mut ei tunnettu alkoholin vaikutusta. Kuitenkin sillon ku olin yksinäinen, tutustuin yhteen tyttöön, kaks vuotta vanhempaan. Sen kanssa olin aina koulussa ja sen kanssa oli hyvä jutella. Kerroin tälle aina kaiken, kaikki mun ja Samulin asiat ja se auttoi. En tuntenut voivani kertoa kenellekkään oikeen mitään paitsi hänelle. Mulla oli myös ystävä, Ilona, jonka ansiosta muutuin pikkusen emohtavaksi teiniangstilapseksi joksikin aikaa. Ilonan kanssa oli kivaa, nykyään nähään harvoin. Seuraavana kesänä erottiin Samulin kanssa puolentoista vuoden seurustelun jälkeen. Se oli aika rankkaa aikaa. Tässä ku ite mietin ni kuulostaa niin naurettavalta aina selittää tätä, mutta mä uskon että rakastin sitä poikaa. Vaikka oltiin niin pieniä ku mitkä. Mut vieläkin ku nään Samulin ni tulee semmonen tietty fiilis. Onko sitten rakkaudella jotain ikärajaa? Ei mun mielestä niinkään. Ihan verrattaessa mun nykysiin tunteisiin, mitä tunnen, voisin sanoa, että tunnen itseni kuitenkin niin hyvin, että uskon, että rakastin. Mutta tän jälkeen sitten kaikki muuttui. Sain uudet ystävät 8-luokalla, Sannan ja Roosan. Veivät mut kanssa pahoille teille: alkoholi ja tupakka tuli kuvioihin. Me hengattiin myös paljon Leenan kanssa. Tuli aivan uudet kuviot ja alettiin liikkumaan poikaporukassa. Olin taas melko suosittu, kaikkien kaveri. Kuvioihin tuli myös Riikka ja Taru. Riikka oli vuotta nuorempi ja Taru saman ikänen meidän muiden kanssa. Tarun olin tuntenut jo ala-asteelta. Jossain vaiheessa Sanna ja Roosa petti mut aivan täysin. Koko luottamuksen ja nauroivat mulle päin naamaa. Tai no Sanna enemmän ja Roosa oli semmonen vierestä katsoja. Se oli vaikeeta aikaa ja koulukiusaaminen alko niihin aikoihin. Selitän koulukiusaamisesta sitten erikseen jossain vaiheessa. Riikka oli ainoa, ketä ei koskaan mua pettänyt. Oli siinä aina, vaikka muut pilkkasivat. Kuitenkin melko pian annoin anteeksi. Niinkun aina. Vihaan vaan niin paljon riitelyä, teen sen virheen aina, että annan helposti anteeksi. Pian tajuttiin Sanna, Roosan, Leenan ja Riikan kanssa, että Taru valehtelee ihan hirveesti, ihan käsittämättömiä juttuja ja puhuu meistä selän takana paskaa. Savustettiin Taru sitten pois porukoista aika nopeesti. Riparikesä alko lähestyä, pääsin samalla leirille Roosan kanssa. Onneksi. Sinä kesänä muutin pois tolta paikkakunnalta, missä oli noi kaikki mun lapsuudesta asti olleet ja uudet ystävät. En päässyt usein käymää vanhassa paikassa, siitäkin sitten postaan myöhemmin, että miksi. Kesä oli yksinäinen uudella paikkakunnalla. Kuitenki kesä meni pian ohi ja pääsin uuteen kouluun. Koulukiusaaminen oli musertanut mun itseluottamuksen täysin, en ollut maailman sosiaalisin ihminen. Mutta ku kumman kaupalla, sain ku sainki aika nopeasti uusia kavereita. Yks syy siihen oli yks Maria. Oltiin ennen asuttu samalla paikkakunnalla ja sillä oli mun uudessa koulussa yks tuttu, tosi sosiaalinen ja avoin, Janina. Se tuli heti juttelemaan mulle. Se oli kivaa. Tutustuin koulussa myös Satuun ja Jasminiin. Jasmin asu aika lähellä mua ja sitten alettiin olee yhessä vapaa-ajallakin. Satu taas asu vähän kauempana, eikä kauheesti voitu koulun ulkopuolella viettää aikaa. Mut meillä oli tosi hauskaa aina yhessä. Me kaikki kuuluttiin kaveriporukkaan (ei Janina niinkään), jossa oli myös mun nykyään yks parhaista ystävistä, Marita, ja yks nykynen hyvä kaveri Karita. Kuulus siihen porukkaan muitakin, mutta ei nyt niin kovin tärkeitä tän tarinan kannalta. Olin ollu puol vuotta uudessa koulussa, sitten kaveriporukka taas muuttui. Aloin liikkumaan meiän luokan "suosittujen tyttöjen" kanssa. Nelli, Riikka ja Tanja. Niistä tuli mun hyvät ystävät, mutta en niiden kanssa voinut myöskään hirveesti aikaa viettää vapaa-ajalla. Puhuttiin toisillemme tosi avoimesti KAIKESTA. Muistan ruokalakeskustelut 9-luokalla liiankin hyvin. Kaikki mies jutut sun muut. Olin saanu tohon mennessä ihan hirveesti itseluottamusta, verraten siihen mikä olin ku tulin uuteen kouluun. Tähän luottamukseen vaikutti Janina, se sosiaalinen ja avoin ihminen. Ajattelee aina niin, että "minä teen mitä haluan". Sellanen mustakin sitten pikkuhiljaa tulla taas semmonen uskaltavainen. Toinen ihminen, joka vaikutti oli Mirella. Mirella on kaiken kokenut ihminen, vähän hulttio. Tutustuttiin musiikintuntien yhteydessä ku käytiin sitten aina tunnin jälkeen yhessä tupakalla kulman takana. Se ihminen on opettanut mulle niin paljon, ettei voi edes kertoa. Voisin melkeen sanoo, että se on auttanut mut rakentamaan nykyisen minäni. Ilman sitä ihmistä, en nyt olisi tämmöinen. Ja olen tyytyväinen sinäänsä itseeni nyt. Todellakin mussakin on vikani, mutta loppupeleissä oon ihan tyytyväinen. Päädyin lukioon sitten peruskoulun jälkeen. Sieltä tietty sai uusia kavereita. Oli parikin porukkaa mihin kuuluin. Toisessa oli mun, Nellin, Riikan ja Tanjan yhteisiä kavereita. Niistä läheisimmäksi tuli Katja. Katjan kanssa vietin paljon aikaa vapaa-ajalla ja me ymmärretään toisiamme. Edelleenki. Tuli kans porukka missä oli Heli, Anna ja Emmi. Nää kolme plus mä ja Mirella oltiin yks porukka. Mirella oli mun luokalla. Kutsuttiin meiän porukkaa nimellä "viisikko". Viisikko forever. Haha, se oli hyvää aikaa. Aina käytiin röökillä välkkisin yhessä, ja ruokalassa syömässä. Mirella jätti kuitenki 2. vuoden alussa kesken, Heli 3. vuoden alussa ja Emmi lähti 2. vuotena vaihtoon. Tuli takas viime syksynä. Toisella luokalla aloin liikkumaan yhden vuotta vanhemman Elinan kanssa. Elinan kanssa oli kivaa, alettiin jopa yhdessä valmentaa jalkapalloa nuorten tyttöjen joukkueelle yhessä. Elinalla oli siitä enemmän kokemusta ku mulla, mutta mä opin nopeasti. Oon joskus harrastanu pari vuotta jalkapalloa. Elinan kanssa menin ekaa kertaa ala-ikäsenä baariinki. Kuitenki Elinan kanssa ajan viettäminen loppui jossain vaiheessa kun Elinan elämä sai pieniä muutoksia, mistä tässä en sen enempää ala mainitsemaan. Nykyään kyllä ollaan kavereita ja nähdään sillon tällön. Riikka ja Janina on mun kanssa samalla luokalla, Tanja ja Nelli on edelleen mun ystäviä. Maritasta ja musta on tullu erottamattomat, pystytään niin hyvin juttelemaan toistemme kanssa, paremmin ku muiden. Mirella on mun ystävä edelleen myös. Mulla on myös muutama uusi ystävä. Nella ja Timo. Ovat mua vuoden nuorempia. Alko elämä vähän muuttua tossa viime syksynä ja vaihdoin meiän isosta, kaikki kolme abiluokkaa kattavasta porukasta vähän pienempään, 4-hengen porukkaan. Tai no, musta tuli siihen viides. Alko kovasti ahdistaa kesän jälkeen tommonen paljous ja kaamosmasennuksella oli kans jotain osaa tähän muutokseen. Porukkaan kuulu myös Martina ja Antti. Ne kaks on ekspariskunta ja ovat täs lähiaikoina jääny vähän pois mun elämästä tietyistä syistä, kerron siitäkin myöhemmin. Nella muutti mun elämän täysin. Melkeen nykyään asun sen luona, se asuu siskonsa kanssa toisessa kaupungissa. Oon Nellan kanssa melkeen jokaikinen päivä, eikä meitä kyllästytä. Ollaan hyvin samanlaisia, mutta silti niin erilaisia. Se on auttanu mua löytämään sisäisen minäni. Kuuntelen Nellan ansiosta mulle uudenlaista musiikkia ja käytän vähän erilaisia vaatteita. Tää kaikki on enemmän mua. Timo ja mä ja Nella, meillä on kivaa yhdessä. Timo opetti mua eilenki soittamaan kitaraa.
Tarinan ensimmäinen Riikka, Sanna ja Roosa soittelevat joskus, viime vuonna käytiin pari kertaa baarissa. Ei sen läheisempiä olla. Heidiäkin nään sillon tällön, baarissa käytiin myös sen kanssa pari kertaa viime vuonna. Kirsillä on nykyään lapsi, ei nähdä lähes koskaan. Kutsuu vaan lapsensa synttäreille, mutta muuten ei kuulu mitään. En tiedä tunteeko, että mä olen jättänyt heidät. Mutta en sitten tiiä kumman puolelta olis enemmän pitäny olla yhteydessä. Ilona, semmonen hauska facebook kaveri. Leena, baarissa käytiin viime vuonna. Tämmöstä tämä, kaikki on vaan niin jäänyt. Mut nykyisistä pidän kyllä kiinni.
Ystävät ja kaverit mulla on elämän aikana vaihtunut ihan hirveen monta kertaa. En tiedä mikä siinä on. Tottakai se vaikuttaa, että oon pienen ikäni aikana muuttanut monen monta kertaa, ja kerran tosiaan muutinkin sitten vähä kauemmas. En nyt oikeesti hirveen kauas, n. 20 km päähän edellisestä kaupungista, ja se sitten kuitenkin vaikutti peruuttamattomasti mun elämään kavereidenki suhteen. Voisin taas alottaa lapsuudesta. Pienenä jo huomasin viihtyväni tosi paljon poikien seurassa. Nii ehkä tähänki Mikko vaikutti jossain määrin. Tykkäsin ihan hirveesti olla myös sen ja sen kavereiden kanssa vaikka ne kaikki oli kovasti vanhempia. Muistan ku ne vei mut pienenä aina pahoille teille ja opetti kaikkee tyhmää. Se oli sitä aikaa ku olin ehkä 4 vuotta. Mulla oli sillon myös kaksi poikaystävää, niin aika hassua haha, oltiin samassa kerhossa ja asuttiin samassa talossa kaikki. Ne oli ihan ihastuneita muhun ja riitelivät aina siitä kumpi mun kanssa saa leikkiä. Kerran muistan sanoneeni hienot sanat tappelun keskellä "riita poikki ja voita väliin", oltiin sinä päivänä opittu kerhossa... Mutta kuitenki, sillon jo tunsin yhen tytön, mun ja sen vanhemmat oli nuoresta asti olleet kavereita ja oltiin asuttu naapuri taloissa.. Tää tyttö, Kirsi oli mua vähän yli puoli vuotta nuorempi, mutta siitä asti jo melkee oltin tunnettu kun se oli syntynyt. Oltiin siitä sitten parhaita kavereita vuoteen 2004. Samaa ala-astettakin käytiin kun taas oltiin päädytty samaan kaupunkiin asumaan. Sillon ala-asteella mulla ei oikeestaan montaa tyttökaveria ollut, enimmäkseen hengasin poikien kanssa, koulussa ja vapaa-ajalla. Kirsi oli tietty aina kans mukana. Kuitenki oli sitten ala-asteella myös vuodesta 2003 asti hyvä kaverini, Leena. Leenan kanssa tultiin hyvin toimeen ja oltiin samalla luokalla, musiikkiluokalla. Alettiin jopa yhessä käymään viulutunneilla, haluttiin olla aika samanlaisia ja harrastettiin yhdessä telinevoimisteluakin jonku aikaa. Oon oikeesti ala-asteella harrastanu melkeen kaikkia mahdollisia lajeja, oon vaa pienestä asti vissiinki ollu hyvin äkkiä kyllästyvää kansaa... Jäi sitten se viulunsoittokin pian. Jälkeenpäin harmittaa todella paljon. 5-luokalla meiän kouluun tuli uusi tyttö, Heidi. Aivan hirvittävän kateellinen olin tälle tytölle, oli niin hieno ja muistan ku kaikki mun poikapuoliset kaverit ajatteli et Heidi on niin siisti tyyppi, kaikki ihastuivat siihen, jopa mun ihastus, kenestä olinki tykännyt päiväkodista asti. No Heidi oli tosi sosiaalinen tyyppi, kerran katoin discoilmotusta koulun seinällä ja sitten Heidi vaan tuli kysymään, että "meetkö tonne? mentäiskö yhessä?" Se oli sitä aikaa ku käytii jokaikisessä limudiscossa ja käytettii kaikenmaailman minihameita ja verkkopaitoja... Joo, niin isoja tyttöjä oltiin kyllä, niinhän sitä luuli. Mentiin sitten Heidin kanssa discoon ja siitä meiän ystävyys lähti. Meistä tuli ihan bestiksiä. Unelmien täyttymys oli kyllä se, että sain Heidin kanssa olla. Ja sitten tietty oltiin aina poikien kanssa, ja mä olin onnellinen. Yläasteelle mentäessä Heidi muutti toiseen kaupunkiin. Kuitenki meiän välit jäi läheisiksi ja koitettiin nähä niin usein ku mahollista. Yläasteella kaikki kaverijutut muuttui aivan täysin. kaupungissa, jossai asuin oli kolme yläastetta ja jokanen lähti vähän minnekkin. Suurin osa mun luokasta pysy samana, mut muut hyvät kaverit, kuten Kirsi, lähtivät muualle. Se oli mulle kova paikka. Koko 7-luokka meni sitten siinä itteäni ja paikkaani etsiskellessä, olin kovin yksinäinen. Sillon mulla kyllä oli poikaystävä, ensimmäinen, aivan ihana Samuli. Oltiin alettu seurustella 6-luokalla jo ja oltiin samassa koulussa koko ajan. Mutta muuten olin yksinäinen, en tuntenut oikee kuuluvani mihinkään. Leena, joka ennemmin ollut hyvä kaveri, oli nyt muitten kanssa, enkä oikee tuntenut kuuluvani sinne. Tein ehkä vähän itsestäni yksinäisen, en oikeen tiedä vieläkään miksi. Ehkä sen takia, että olin tosiaan edeltävänä kesänä, 13-vuotiaana vetänyt ekat kännit Heidin kanssa ja herättiin sairaalasta. Se vähän sai mut semmoseks oudoks se kokemus. Niin ei tosiaan pitänyt tapahtua, mut ei tunnettu alkoholin vaikutusta. Kuitenkin sillon ku olin yksinäinen, tutustuin yhteen tyttöön, kaks vuotta vanhempaan. Sen kanssa olin aina koulussa ja sen kanssa oli hyvä jutella. Kerroin tälle aina kaiken, kaikki mun ja Samulin asiat ja se auttoi. En tuntenut voivani kertoa kenellekkään oikeen mitään paitsi hänelle. Mulla oli myös ystävä, Ilona, jonka ansiosta muutuin pikkusen emohtavaksi teiniangstilapseksi joksikin aikaa. Ilonan kanssa oli kivaa, nykyään nähään harvoin. Seuraavana kesänä erottiin Samulin kanssa puolentoista vuoden seurustelun jälkeen. Se oli aika rankkaa aikaa. Tässä ku ite mietin ni kuulostaa niin naurettavalta aina selittää tätä, mutta mä uskon että rakastin sitä poikaa. Vaikka oltiin niin pieniä ku mitkä. Mut vieläkin ku nään Samulin ni tulee semmonen tietty fiilis. Onko sitten rakkaudella jotain ikärajaa? Ei mun mielestä niinkään. Ihan verrattaessa mun nykysiin tunteisiin, mitä tunnen, voisin sanoa, että tunnen itseni kuitenkin niin hyvin, että uskon, että rakastin. Mutta tän jälkeen sitten kaikki muuttui. Sain uudet ystävät 8-luokalla, Sannan ja Roosan. Veivät mut kanssa pahoille teille: alkoholi ja tupakka tuli kuvioihin. Me hengattiin myös paljon Leenan kanssa. Tuli aivan uudet kuviot ja alettiin liikkumaan poikaporukassa. Olin taas melko suosittu, kaikkien kaveri. Kuvioihin tuli myös Riikka ja Taru. Riikka oli vuotta nuorempi ja Taru saman ikänen meidän muiden kanssa. Tarun olin tuntenut jo ala-asteelta. Jossain vaiheessa Sanna ja Roosa petti mut aivan täysin. Koko luottamuksen ja nauroivat mulle päin naamaa. Tai no Sanna enemmän ja Roosa oli semmonen vierestä katsoja. Se oli vaikeeta aikaa ja koulukiusaaminen alko niihin aikoihin. Selitän koulukiusaamisesta sitten erikseen jossain vaiheessa. Riikka oli ainoa, ketä ei koskaan mua pettänyt. Oli siinä aina, vaikka muut pilkkasivat. Kuitenkin melko pian annoin anteeksi. Niinkun aina. Vihaan vaan niin paljon riitelyä, teen sen virheen aina, että annan helposti anteeksi. Pian tajuttiin Sanna, Roosan, Leenan ja Riikan kanssa, että Taru valehtelee ihan hirveesti, ihan käsittämättömiä juttuja ja puhuu meistä selän takana paskaa. Savustettiin Taru sitten pois porukoista aika nopeesti. Riparikesä alko lähestyä, pääsin samalla leirille Roosan kanssa. Onneksi. Sinä kesänä muutin pois tolta paikkakunnalta, missä oli noi kaikki mun lapsuudesta asti olleet ja uudet ystävät. En päässyt usein käymää vanhassa paikassa, siitäkin sitten postaan myöhemmin, että miksi. Kesä oli yksinäinen uudella paikkakunnalla. Kuitenki kesä meni pian ohi ja pääsin uuteen kouluun. Koulukiusaaminen oli musertanut mun itseluottamuksen täysin, en ollut maailman sosiaalisin ihminen. Mutta ku kumman kaupalla, sain ku sainki aika nopeasti uusia kavereita. Yks syy siihen oli yks Maria. Oltiin ennen asuttu samalla paikkakunnalla ja sillä oli mun uudessa koulussa yks tuttu, tosi sosiaalinen ja avoin, Janina. Se tuli heti juttelemaan mulle. Se oli kivaa. Tutustuin koulussa myös Satuun ja Jasminiin. Jasmin asu aika lähellä mua ja sitten alettiin olee yhessä vapaa-ajallakin. Satu taas asu vähän kauempana, eikä kauheesti voitu koulun ulkopuolella viettää aikaa. Mut meillä oli tosi hauskaa aina yhessä. Me kaikki kuuluttiin kaveriporukkaan (ei Janina niinkään), jossa oli myös mun nykyään yks parhaista ystävistä, Marita, ja yks nykynen hyvä kaveri Karita. Kuulus siihen porukkaan muitakin, mutta ei nyt niin kovin tärkeitä tän tarinan kannalta. Olin ollu puol vuotta uudessa koulussa, sitten kaveriporukka taas muuttui. Aloin liikkumaan meiän luokan "suosittujen tyttöjen" kanssa. Nelli, Riikka ja Tanja. Niistä tuli mun hyvät ystävät, mutta en niiden kanssa voinut myöskään hirveesti aikaa viettää vapaa-ajalla. Puhuttiin toisillemme tosi avoimesti KAIKESTA. Muistan ruokalakeskustelut 9-luokalla liiankin hyvin. Kaikki mies jutut sun muut. Olin saanu tohon mennessä ihan hirveesti itseluottamusta, verraten siihen mikä olin ku tulin uuteen kouluun. Tähän luottamukseen vaikutti Janina, se sosiaalinen ja avoin ihminen. Ajattelee aina niin, että "minä teen mitä haluan". Sellanen mustakin sitten pikkuhiljaa tulla taas semmonen uskaltavainen. Toinen ihminen, joka vaikutti oli Mirella. Mirella on kaiken kokenut ihminen, vähän hulttio. Tutustuttiin musiikintuntien yhteydessä ku käytiin sitten aina tunnin jälkeen yhessä tupakalla kulman takana. Se ihminen on opettanut mulle niin paljon, ettei voi edes kertoa. Voisin melkeen sanoo, että se on auttanut mut rakentamaan nykyisen minäni. Ilman sitä ihmistä, en nyt olisi tämmöinen. Ja olen tyytyväinen sinäänsä itseeni nyt. Todellakin mussakin on vikani, mutta loppupeleissä oon ihan tyytyväinen. Päädyin lukioon sitten peruskoulun jälkeen. Sieltä tietty sai uusia kavereita. Oli parikin porukkaa mihin kuuluin. Toisessa oli mun, Nellin, Riikan ja Tanjan yhteisiä kavereita. Niistä läheisimmäksi tuli Katja. Katjan kanssa vietin paljon aikaa vapaa-ajalla ja me ymmärretään toisiamme. Edelleenki. Tuli kans porukka missä oli Heli, Anna ja Emmi. Nää kolme plus mä ja Mirella oltiin yks porukka. Mirella oli mun luokalla. Kutsuttiin meiän porukkaa nimellä "viisikko". Viisikko forever. Haha, se oli hyvää aikaa. Aina käytiin röökillä välkkisin yhessä, ja ruokalassa syömässä. Mirella jätti kuitenki 2. vuoden alussa kesken, Heli 3. vuoden alussa ja Emmi lähti 2. vuotena vaihtoon. Tuli takas viime syksynä. Toisella luokalla aloin liikkumaan yhden vuotta vanhemman Elinan kanssa. Elinan kanssa oli kivaa, alettiin jopa yhdessä valmentaa jalkapalloa nuorten tyttöjen joukkueelle yhessä. Elinalla oli siitä enemmän kokemusta ku mulla, mutta mä opin nopeasti. Oon joskus harrastanu pari vuotta jalkapalloa. Elinan kanssa menin ekaa kertaa ala-ikäsenä baariinki. Kuitenki Elinan kanssa ajan viettäminen loppui jossain vaiheessa kun Elinan elämä sai pieniä muutoksia, mistä tässä en sen enempää ala mainitsemaan. Nykyään kyllä ollaan kavereita ja nähdään sillon tällön. Riikka ja Janina on mun kanssa samalla luokalla, Tanja ja Nelli on edelleen mun ystäviä. Maritasta ja musta on tullu erottamattomat, pystytään niin hyvin juttelemaan toistemme kanssa, paremmin ku muiden. Mirella on mun ystävä edelleen myös. Mulla on myös muutama uusi ystävä. Nella ja Timo. Ovat mua vuoden nuorempia. Alko elämä vähän muuttua tossa viime syksynä ja vaihdoin meiän isosta, kaikki kolme abiluokkaa kattavasta porukasta vähän pienempään, 4-hengen porukkaan. Tai no, musta tuli siihen viides. Alko kovasti ahdistaa kesän jälkeen tommonen paljous ja kaamosmasennuksella oli kans jotain osaa tähän muutokseen. Porukkaan kuulu myös Martina ja Antti. Ne kaks on ekspariskunta ja ovat täs lähiaikoina jääny vähän pois mun elämästä tietyistä syistä, kerron siitäkin myöhemmin. Nella muutti mun elämän täysin. Melkeen nykyään asun sen luona, se asuu siskonsa kanssa toisessa kaupungissa. Oon Nellan kanssa melkeen jokaikinen päivä, eikä meitä kyllästytä. Ollaan hyvin samanlaisia, mutta silti niin erilaisia. Se on auttanu mua löytämään sisäisen minäni. Kuuntelen Nellan ansiosta mulle uudenlaista musiikkia ja käytän vähän erilaisia vaatteita. Tää kaikki on enemmän mua. Timo ja mä ja Nella, meillä on kivaa yhdessä. Timo opetti mua eilenki soittamaan kitaraa.
Tarinan ensimmäinen Riikka, Sanna ja Roosa soittelevat joskus, viime vuonna käytiin pari kertaa baarissa. Ei sen läheisempiä olla. Heidiäkin nään sillon tällön, baarissa käytiin myös sen kanssa pari kertaa viime vuonna. Kirsillä on nykyään lapsi, ei nähdä lähes koskaan. Kutsuu vaan lapsensa synttäreille, mutta muuten ei kuulu mitään. En tiedä tunteeko, että mä olen jättänyt heidät. Mutta en sitten tiiä kumman puolelta olis enemmän pitäny olla yhteydessä. Ilona, semmonen hauska facebook kaveri. Leena, baarissa käytiin viime vuonna. Tämmöstä tämä, kaikki on vaan niin jäänyt. Mut nykyisistä pidän kyllä kiinni.
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
Aina ikuinen äitini?
Jatkuu taas ja vauhti on hirmunen. Mut nyt biologisen äitini vuoro. Ajattelin kertoa ihan erikseen ku voi olla et tulee vähän pidempi tarina.
Mutta joo, kyllä se on ihan äitikin vaan, mut sillä ihmisellä ei kovasti arvoa löydy mun elämässäni. Se on alkoholisti. Poltti sätkätupakkaa ja joi kaljaa sillonki kun mua odotti. Oon monta kertaa miettiny et onkohan toi seikka jotenki vaikuttanu mun päähän? Voi hyvin olla, ku en mä nyt kuitenkaa iha normaalina itteäni pidä aivotoiminnaltani. Mun vanhemmat eros ku olin kolme. Ne oli alkanu jo 15-vuotiaana seurustella ja sit äiti oli 23 ku mut sai ja nii. Kai ne sit oli vaa nii kyllästyneitä ja iskä kyllästyny äitin ryyppäämiseen. Kyllä isiki joi kuulemma ja monta kertaa tappelivat kännissä ja mua ja Mikkoo kuskattiin koko ajan mamman ja pappan luokse. Mun äidin vanhemmat. Mamma kuuluu ehdottomasti mun elämäni tärkeimpiin ihmisiin. Pappakin, mut se on mies ja siks vähän etäinen. Mutta niin, muutettiin sitten Mikon ja äitin kanssa kolmestaan, käytiin säännöllisesti isin luona viikonloppusin. Sillon pienenä kun en mitää ymmärtänyt ni äiti oli mulle tosi tärkeä. Tottakai, samalla tavoin ku jokaselle pienelle lapselle. Mut ei me siellä kauaa keritty asua, alle vuosi kun äiti lähti jonnekki ryyppyreissulle ja jätti mut Mikon kanssa ilman ruokaa kotiin kaheksi päiväksi. Tää tuli sitte ilmi sillä tavalla, että mentiin Mikon kanssa pihalla sillon toisena päivänä leikkimään ja ei päästy sisälle kun avaimet oli jääny kotiin. Alko siinä naapurit ihmettelemään ja soittivat sitten jonnekkin. Mut tultiin hakemaan ja jouduin jonnekkin pientenlasten vastaanottokotiin yöksi. Muistan sen kun eilisen, että kun pääsin sinne paikkaan ni kello oli viittä yli 11 illalla kun kysyin kelloa ja se oli mun mielestä kauheen jännää miten olin sillon vielä hereillä. Olin neljä vuotta. Pian muutettiin Mikon kanssa isän luokse. Mikko oli kai jo vähän ymmärtänyt tilanteesta jotakin, ymmärtänyt mikä äiti oli. Mut mä olin niin pieni vielä, ei mun kuulunutkaan ymmärtää. Äiti alko ryyppäämään enemmän, sen elämä oli kalja. Siitä en tiennyt sillon mitään, koska mä olin vaan pieni lapsi. Nyt vasta jälkeenpäin tajuan kaiken. Mutta tosiaan, sitten kun olin melkeen 6 vuotta, Paula syntyi. Äitin ja isin lapsi. Vaikka asuivat erilleen, pysyivät kai yhdessä mun ja Mikon takia. Paula sai isin sukunimenkin. Kuitenkaan isi ei ollut koskaan mennyt isyystesteihin. Äiti anto Paulan pois, paremmille vanhemmille. Olin 15-vuotta kun sain tietää, että pikkusiskoni onkin puolipikkusisko. Aika monta vuotta valhetta. Mut kuitenki, ala-asteella aloin pikkuhiljaa ymmärtämään äitillä olevan jotain ongelmia. Äitistä alko tulee semmonen puhelinäiti, ketä aina joskus soitteli ja kerto rakastavansa. Olin 12, kun päätin etten enää kerro äitille rakastavani sitä. Kun en kerran rakastanut. Se vaan aina ois halunnu kuulla sen. Sen ikäsenä ensimmäisii kertoja alettiin tapella puhelimessakin, se haukkui mua ja se koski. Kännissä tietenkin aina soitteli. Siitä lähtien saatto välillä olla pitkiä aikoja kun ei tavattu, puhutaan kuukausista, kerran oli melkeen puoltoista vuotta kun ei nähty. Isä kypsy ihan täysin äitiin ja sen kännipuheluihin, niinku mä ja Mikkokin. Kännykät piti sulkee öisin, vähintään pistää äänettömälle. Pari vuotta sitten isä meinas tehdä siitä poliisijutun ku ei saanu rauhaa. Ja äiti, se uhkaili polttavansa meidän nykysen talon. En tiiä, viina on tappanut sen ihmisen. Äiti on vasta 42 vuotta tällä hetkellä, mut näyttää yli 50 vuotiaalta, kaikki ne rypyt, pulsuvaatteet ja se miten se ei pidä itestään yhtään huolta. Aina oon kadehtinut kavereitteni äitejä, hävennyt omaani. Kun olin yläasteella, aloin uskoa, että äitillä olis toivoa. Se muutti pois jostai kaukaa lähemmäs meitä. Muutti mamman luokse asumaan joksiki aikaa, kunnes mamma heitti sen pihalle kun ne nyt tuppaa välillä vähän riitelemään äitin takia. Mamma kertoi, että äiti oli ollut jonku miehen kanssa siellä kerran ja uskoo äitin olleen käyttäny huumeita. oli kuulemma niin sekava. Tän jälkeen kuulin myös, että äitillä on ulosotossa monia tuhansia euroja. Hetken näytti, että se saa otteen elämästä, mutta ei. Äiti oli jonku aikaa asunnottomana, asuskeli missä lie, soitteli kännissä, laitto rahaa tupakkaan. Välillä kävin tervehtimässä jossain ihme crack-luolissa sitä. Niissä asunnoissa haisi, tupakka ja viina, paska. Semmosiin paikkoihin äiti mua vei. Siellä oli räihnänen mies, tosi huonossa kunnossa, aivan laiha, jotain pakkoliikkeitä. Kiskoi kaljaa ja poltti tupakka. Äiti oli kännissä, sanoi, että tuo on Paulan isä. Aloin itkeä. Se oli ehkä mun elämän kamalimpia hetkiä. Ikinä en voi sitä unohtaa sitä hetkeä. Äiti on valehtelija. Aina ollut. Näihin aikoihin äiti oli tippunut jostain rappusista ja sen olkapää meni sijoiltaan tai jotain. Siihen ois maksettu korjausleikkaus kun äitillä ei oo töitä, ei oo koskaan ollut. Se ei antanut sitä leikata, ovela nainen. Keksis et pääsee varhaiseläkkeele ku käsi paskana ikuisesti ja kerää tuet. Mutta joo lopulta äiti sai oman asunnon kuitenkin, asui vieresellä paikkakunnalla kun me sillä hetkellä. Sillä ei oo yhtäkään nuoruudenystävää jäljellä, tapas vaan vanhoja pulsukavereita ja niiden kanssa sitten taas alko olemaan. Olin asunut vuoden uudella paikkakunnalla, olin 16 vuotta kun kotona alko menee erikoisen huonosti. Yritin sitten saada takaisin menetetyt hetket äidin kanssa ja karkasin kotoota äidin luokse. Oli kesäloma ja olin äidin luona 2,5 viikkoa. Sitten en enää pystynyt olemaan. Äiti on antanu mulle mun elämäni ensimmäisen tupakan kun olin 4-vuotias. Se anto mun myös polttaa sen luona ja itseasiassa osti mulle kaikki tupakat 15-vuotiaasta 17-vuotiaaseen asti. Puhelinäitinä. Taikka lähetti rahaa tupakkaan. Kerran lähetti postissa tupakkaa. Siellä äitillä ollessani kännättiinkin. Tosin ei äidin luona vaan oltiin äitin mitä ihmeellisimpien kavereiden luona. Sitten kerran meille tuli tappelu ja se kävi muhun käsiksi. Mä purin sitä käsiin jotta se päästäis musta irti, keräsin kamat ja heitin ne ikkunasta ulos ja yritin melkeen hypätä ikkunasta ulos kerrostalon toisesta kerroksesta ku äiti ei päästänyt mua ulos. Lopulta äiti meni käymään keittiössä ja ryntäsin ulos. Olin jutellu yhen kaverin kanssa ja se asu suhteellisen lähellä ja menin sitten sinne yöksi. Äiti oli soittanu poliisitkin ja siitä sitten seuras sossujuttuja. Isä haki mut aamulla ja sitte en vastannu enää äitin puheluihin pariin viikkoon. Sitten ku vastasin se syytti mua siitä miten olin saanut kauheet mustelmat sen käsiin. Olisipa nähnyt vaa mun kädet... Mutta joo, kyllä mä äitille anteeksi annoin. Oon niin kiltti, ollu aina. Se muutti n. 150 km päähän täältä aika pian tapahtumien jälkeen. Sinne pienee rupusee kyläyhteisöö missä sillä on juoppokavereita. Marraskuussa 2010 äiti laitto bussirahaa tilille ja pyys, että menen sinne sen luokse. Huono idea. Kun menin bussiin, soitin äitille. Yllätys, se oli kännissä. Se oli luvannu mulle ettei juo mitään koko viikonloppuna. No pääsin sitte perille ja siellä se odotti, pulsuvaatteissaan ja kaljapullo kädessään. Päästiin hänen ja yhen miehen kämppään, hirveessä kunnossa oleva semmonen. Täynnä tuntemattomia viiskymppisiä tai vanhempia miehiä. Sanoin äitille et lopettais juomisen ees mun takia. Muistan sanat "viel tää yks, sit mä lopetan". Toisti ton lauseen illan aikaa viel 15 kertaa. Siitä tuli riitakin ja meinasin soittaa, että pappa tulisi hakemaan mut. Ois pitänyt, mutta en soittanut. Ja otti viellä viinaaki päälle. Siellä miehet koitti tarjota mulle kaljaa ja juottaa mut känniin. Ei oikee innostanu. Loppuillasta aloin selittää sille ihan tosissaa et se kuolee pian et sille tulee joku maksakirroosi ja etten haluu sitä. Se vaikutti nii et se ymmärtäis. Mentiin nukkumaan samaan huoneeseen, sen kuorsaus oli hirveetä, en saanu unta. Aamulla selvis ettei se muistanu mitää keskusteluja. Sillon tiesin, etten halunnu olla siellä. Seuraava päivä oltii ihan kivan hepun luona. Äiti ei juonut, selitti juomistaan sillä, että häntä jännitti niin paljon mun tuleminen et oli pakko. Pääsin sunnuntaina kotiin enkä kertonut kenellekkään mitään mistään. Sen jälkeen kaikki on ollut tasasta paskaa vaan. En oota siltä ihmiseltä mitään, en anna sen ihmisen olla mulle mitään, oon jäädyttäny sen pois mun nykyisestä elämästä. Viime kesänä se edelleen ryyppäs, soitti kerran ja haukku mut aivan pystyyn. Olin töissä sillon. Äitillä oli mitä typerimpiä syytöksiä, esim miten raha on mun elämä, miten paljon mun isovanhemmat on antanut mulle kaikkea, miten tyhmä olen. Miten ystäviä ei osteta rahalla. Päädyin lopettaa puhelun sanomalla, että lopeta, mä olen töissä, kannattaisko sunki hankkii joskus sellanen. Mut kaikkein hassuinta tässä on se, että nää kaikki syytökset pätee siihen itseensä. En tiedä mitä oli muija vetänyt, mutta sillon puhui mulle kuin itselleen. En suostunu tän tapahtuman jälkeen olemaan yhteydessä äitiin 7 kuukauteen, en edes mamman kehotuksista huolimatta. Äiti koitti soittaa monta kertaa, en vastannu. Elämä oli vaikeeta ku en voinu vastata mihinkää soittoihin missä oli vieras numero. Se ois voinut olla äiti, ku sillä niitä prepaid liittymiä vaan on. Lopulta nähtiin jouluna mamman luona, oltiin ku mitään ei ois koskaa ollutkaan. Äiti on ollu jonki aikaa kuivilla. En edes tiedä mitä toivon enää nykyään, että se parantuu sen alkoholiongelmasta, mitä sillä ei edes itsensä mielestä ole, vaiko että se jatkaisi ja tapahtuis se, mitä kaikki on kauan miettineet. Kerran puhuttiin Mikon kanssa äitin ryypäämisestä. Taino ainahan siitä ollaan puhuttu. Mut mietittiin, et on tasan kaks vaihtoehtoo miten äiti pääsee eroon viinasta: joko se kääntyy uskoon, tai kuolee.
Tää koko äitijuttu on ollu aika suuri osa mun koko elämää. Mulla ei ole ollut äitiä, kenen kanssa oon menny ensimmäisen kerran ostamaan rintaliivejä. Tein sen isän kanssa. Muistan sen päivän ku kysyin isältä siihen lupaa. Mulla ei ole ollut äitiä, jolle kerroin kun menkat alko. Soitin isille hädissään ja kerroin isoveljelle, joka tokaisi "ooksä varma?" Mulla ei ole ollu äitiä, kenelle kerron kun oon ihastunut, ei oo äitiä, ketä vei mut ostamaan vaatteita, kampaajalle, ihan minne vaan. Mulla ei ollut, eikä ole. Mulla ei ole mun elämässä yhtäkään aikuista naista ollut neuvomassa. Oon kasvanut miesten keskellä, tehden miesten juttuja. Siks oonki ite joutunu ottamaan kaikesta ite selvää, mua ei oo kukaan ohjannut oikeeseen suuntaan, mä oon valinnut itse aina suunnan.
Mukavasti mutkikas perhe
Nyt kun tässä koneella istun ja pääsin vauhtiin oikeen näitten mun mietteitten kanssa ni aattelinpa vaan, että miksen heti vois kirjottaa uutta tekstiä? Ajattelin hieman kertoa mun perheestä ja kokemuksista kaikkien perheeseen liittyvien asioiden välillä.
Elikkä tää nyt voi olla vähän sekavaa, mutta yritän nyt ainakin. Jos puhutaan mun perheestä, otan mukaan kaikki ne lähiverisukulaiset ja samassa talossa asuvat ihmiset. Mulla on isä, isoveli, äitipuoli, puolpikkusisko, puolpikkuveli, ja pari ylimäärästä "puolpikkusiskoo". Ovat siis mun äitipuolen lapsia noi kaks. Biologisesta äidistäni kerron ihan erikseen.
Isoveli, olkoon nyt vaikka Mikko, ku en kerra haluu mitään paljastaa. Mikko on neljävuotta mua vanhempi. Se on ollu pienestä asti mun paras kaveri. Sen kanssa mä leikkisin pikkuautoilla ja legoilla. Se opetti mut solmimaan kengännauhat ja uimaan. Parempaa isoveikkaa ei vois edes toivoo. mulle oli kovapaikka kun se muutti kotoa pois joku 2,5 vuotta sitten. Ja viel rankempaa oli kun se muutti pois tältä paikkakunnalta. Lähti viime syksynä opiskelemaan 300km päähän musta. Muistan sen ku eilisen ku hyvästelin sen ja itkin. Oon kyllä ehkä maailman herkin ihminen ja itken älyttömän pienistäkin asioista. Kyllähän mä tiesin et tullaan näkemää suhteellisen usein ja on facebookit ja kännykät. Nyt on ehkä viel kivempaa nähä ku on ollu vähä taukoo. Kivempi jutella kaikesta. Ollaan aina pystytty puhumaan Mikon kans ihan kaikesta. Jopa mä oon avautunut miesasioistani ja se naisasioistaa. Kaikist ekoist kerroist ja ihan kaikista jutuista, kummaa ehkä vähän ku se on kuitenki POIKA.
Seuraavana esittelyvuorossa iskä. Isi on maailman paras. Iskä on aina tukenut mua. On sillä kyllä ollu aika vaikeetakin mun kanssa, siihen nähden on jaksanut kuitenki tosi hyvin koko mun elämän aikana. Mulla on ollut kaikkii nuoruuden törttöilyjä ja silti se on tossa noin ja tukee. Ainut asia missä se ei oo koskaan tukenut on koulunkäynti. Sitä ei oo koskaan kovasti kiinnostanut miten siellä menee. Ei ole taputtanut olalle kun saan hyvän numeron kokeesta, ei oo moittinut kun oon saanut huonon numeron. Sanonut vaan "hyvä" tai "kui se nyt noin meni". Vastaukseksi riitti vaan "no se vaan meni". Se ei oo koskaan katsonut mun läksyjen perään, anto mun jo ala-asteella olla myöhään ulkona. Ei ollut kotiintuloaikoja. Muhun ja Mikkoon on käytetty enemmänki semmosta vaapata kasvatusmuotoo. Periaatteessa hyvä, periaatteessa tosi huono. Isillä on ollu huonoo onnee rakkauden suhteen. Mä oon aina ollut onnellinen vaan sillon, ku isä on onnellinen. Kun olin 6 vuotta se löysi Eevan. Eeva oli mun mielest tosi kiva. Sillä oli kaks lasta myös niinku isilläkin. Tyttö oli mun ikänen ja poika kaks vuotta vanhempi. Ehkä jonku vuoden iskä oli ollu Eevan kanssa ku ne päätti muutta yhteen. Kaikki oli ihanaa, sain siskon, joka oli samanikänen kun mä ja jaettiin huone ja meillä oli kerrossänky. Vihdoinki saan leikkiä tytön kanssa barbeilla. Tultiin ihan hyvin toimeen näitten uusien sisarusten kanssa, tietty vaihtelevasti. Isillä ja Eevalla meni hyvin. Muutettiin rivitalokämppään. Riitelivät usein meidän lapsien epätasa-arvosta talossa. Tietenkin vanhemmat aina puolustaa omiaan. Eeva alko tukistaa mua, en edes muista syitä näille tukistuksille mutta sitä se kuitenkin teki. Ehkä joku kolme vuotta asuttiin siellä rivitalossa kunnes isi erosi Eevasta. Samoihin aikoihin kuitenki kävi ilmi, että Eeva on raskaana. No, isi ja Eeva sitten seurustelivat viellä mut asuivat erilleen. Mulle syntyi vuonna 2003 pikkuruinen pikkuveli. Tai no puolpikkuveli. Aivan ihana. Jossain vaiheessa isin ja Eevan suhde kävi vaikeeksi ja ne eros. Isi oli kovin onneton, sen näki siitä. Isi on aina unelmoinut perheestä, omakotitalosta, takapihasta ja autosta siinä pihalla. Kirjautus sit johonkin nettideittipalveluun. Tapasi siellä Piian. Nykynen äitipuoli.
Alussa Piia oli ihan mukava, mutta jo sillon yläastelaisena tajusin kuitenki paljon. Jo alussa huomasin, että se yrittää alkaa manipuloimaan mua. Meillä oli kuitenkin aina kivaa ja hoidin sitten välillä hänen tyttöjään Annaa ja Sofiaa. Anna on mua 5 vuotta nuorempi ja Sofia 7 vuotta nuorempi. Kivat tyttöset olivat tuolloin. Piia alko sanomaan isälle, että mulla pitäisi olla rajoja enemmän. Aloin elää riskialtista elämää ku alkoholi ja tupakka alko tulee kuvoihin. Tuli poliisijuttuja ja sossukäyntejä. Kun olin 15, muutettiin uudelle paikkakunnalle ku iskä ja Piia ostivat talon. Mut oli sinäänsä pakotettu muuttamaan pois, koska isä anto kaks vaihtoehtoa: "joko muutetaan, tai jätän Piian". Halusin vaan, että isä on onnellinen. Piian todellinen luonne tuli aika äkkiä esille. Se on tosi tempperamenttinen, ei tee omasta mielestään koskaan mitään väärää, saa määrätä kaiken. Mulla oli viellä 17-vuotiaana viikonloppusin kotiintulo aika klo 22.. Riideltiin Piian kanssa tosi paljon. Se oli ihan manipuloinut isän jo kauan sitten. Mun elämä muuttui täysin kun tää ihminen tuli mun elämään, huonompaan. Kotiintuloaikojen asettaminen loppu kun meille tuli vuoden mittanen riita, jonka aikana ei puhuttu sanaakaan, ehkä kolmen kuukauden välein yksi lause, jos vaikka oli vieraita. Riita lähti siitä, kun Piia alko syyttämään mua isän ja Piian avioliiton ongelmista, haukkui mua ämmäksi ja lehmäksi, tyhmäksi, säälittäväksi ihmiseks. Niin menivät jossain vaiheessa naimisiinkin. Mutta tosiaan, aikuisen ihmisen ei odottaisi puhuvan noin, eihän? Mä olin kapinallinen ja syystä. Se ihminen kohtelee mua kun paskaa. Edelleenkin. Syyttää kaikesta ja huutaa vain mulle. Viime syksynä annoin meiän välien lämmetä, mut turhaan. Nyt ollaan taas samassa tilanteessa. Ei puhettakaan toisillemme.
Nyt mennään Annaan ja Sofiaan. Piia on kasvattanut ne aivan vääränlaisiksi ihmisiksi. Mun mielestä. Kun ne oli pienempiä ja hoisin niitä, ne oli niin täynnä elämää ja hauskuutta. Nykyään Annan ilme on tyhjä, se ei voi puhua mulle kun ei sen äitikään. Voi lapsi, jos se vaan tietäisin kaiken kaikesta, ymmärtäisi. Sofia nyt kyll välillä naureskeleekin mun kanssa, mut sekin aika harvinaista. Ne lapset ei tee mitään pahaa, ovat äidin helmoissa kokoajan. Annakin jo 13 vuotta, kohta 14. 13-vuotiaana mä jo vedin ekat perseet ja heräsin sairaalasta. Niillä ei oo edes montaa kaveria, hengailevat vaan kotona päivät pitkät, istuvat tietokoneella tai katsovat telkkaria. En nyt sano et niiden pitäis ryypätä tuolla ulkona jossain niinku mä tein, en todellakaan. Mutta kun tuntuu, että ne on liimautunu näitten neljän seinän sisälle.
Sitten viellä yksi perheenjäsen tähän. Siitä ei ole paljoa kerrottavaa kun en oikeastaan tunne kovin hyvin. Mun puolpikkusisko Paula. Paula on nyt 12, asuu sijaisperheessä, kun äiti antoi vauvana pois kun ei pystynyt huolehtimaan siitä. Paulalla on nyt hyvät vanhemmat. Hän kyllä tietää äitistä ja ollaan siellä käytykkin monta kertaa. Tai no mä käyn ehkä pari kertaa vuodessa. Ihana tyttö, hyvä koulussa, mallioppilas. Kaikkea muuta kun mä, eli kyllä se opiskelukin on varmasti paljon vanhemmista kiinni.
Elikkä tää nyt voi olla vähän sekavaa, mutta yritän nyt ainakin. Jos puhutaan mun perheestä, otan mukaan kaikki ne lähiverisukulaiset ja samassa talossa asuvat ihmiset. Mulla on isä, isoveli, äitipuoli, puolpikkusisko, puolpikkuveli, ja pari ylimäärästä "puolpikkusiskoo". Ovat siis mun äitipuolen lapsia noi kaks. Biologisesta äidistäni kerron ihan erikseen.
Isoveli, olkoon nyt vaikka Mikko, ku en kerra haluu mitään paljastaa. Mikko on neljävuotta mua vanhempi. Se on ollu pienestä asti mun paras kaveri. Sen kanssa mä leikkisin pikkuautoilla ja legoilla. Se opetti mut solmimaan kengännauhat ja uimaan. Parempaa isoveikkaa ei vois edes toivoo. mulle oli kovapaikka kun se muutti kotoa pois joku 2,5 vuotta sitten. Ja viel rankempaa oli kun se muutti pois tältä paikkakunnalta. Lähti viime syksynä opiskelemaan 300km päähän musta. Muistan sen ku eilisen ku hyvästelin sen ja itkin. Oon kyllä ehkä maailman herkin ihminen ja itken älyttömän pienistäkin asioista. Kyllähän mä tiesin et tullaan näkemää suhteellisen usein ja on facebookit ja kännykät. Nyt on ehkä viel kivempaa nähä ku on ollu vähä taukoo. Kivempi jutella kaikesta. Ollaan aina pystytty puhumaan Mikon kans ihan kaikesta. Jopa mä oon avautunut miesasioistani ja se naisasioistaa. Kaikist ekoist kerroist ja ihan kaikista jutuista, kummaa ehkä vähän ku se on kuitenki POIKA.
Seuraavana esittelyvuorossa iskä. Isi on maailman paras. Iskä on aina tukenut mua. On sillä kyllä ollu aika vaikeetakin mun kanssa, siihen nähden on jaksanut kuitenki tosi hyvin koko mun elämän aikana. Mulla on ollut kaikkii nuoruuden törttöilyjä ja silti se on tossa noin ja tukee. Ainut asia missä se ei oo koskaan tukenut on koulunkäynti. Sitä ei oo koskaan kovasti kiinnostanut miten siellä menee. Ei ole taputtanut olalle kun saan hyvän numeron kokeesta, ei oo moittinut kun oon saanut huonon numeron. Sanonut vaan "hyvä" tai "kui se nyt noin meni". Vastaukseksi riitti vaan "no se vaan meni". Se ei oo koskaan katsonut mun läksyjen perään, anto mun jo ala-asteella olla myöhään ulkona. Ei ollut kotiintuloaikoja. Muhun ja Mikkoon on käytetty enemmänki semmosta vaapata kasvatusmuotoo. Periaatteessa hyvä, periaatteessa tosi huono. Isillä on ollu huonoo onnee rakkauden suhteen. Mä oon aina ollut onnellinen vaan sillon, ku isä on onnellinen. Kun olin 6 vuotta se löysi Eevan. Eeva oli mun mielest tosi kiva. Sillä oli kaks lasta myös niinku isilläkin. Tyttö oli mun ikänen ja poika kaks vuotta vanhempi. Ehkä jonku vuoden iskä oli ollu Eevan kanssa ku ne päätti muutta yhteen. Kaikki oli ihanaa, sain siskon, joka oli samanikänen kun mä ja jaettiin huone ja meillä oli kerrossänky. Vihdoinki saan leikkiä tytön kanssa barbeilla. Tultiin ihan hyvin toimeen näitten uusien sisarusten kanssa, tietty vaihtelevasti. Isillä ja Eevalla meni hyvin. Muutettiin rivitalokämppään. Riitelivät usein meidän lapsien epätasa-arvosta talossa. Tietenkin vanhemmat aina puolustaa omiaan. Eeva alko tukistaa mua, en edes muista syitä näille tukistuksille mutta sitä se kuitenkin teki. Ehkä joku kolme vuotta asuttiin siellä rivitalossa kunnes isi erosi Eevasta. Samoihin aikoihin kuitenki kävi ilmi, että Eeva on raskaana. No, isi ja Eeva sitten seurustelivat viellä mut asuivat erilleen. Mulle syntyi vuonna 2003 pikkuruinen pikkuveli. Tai no puolpikkuveli. Aivan ihana. Jossain vaiheessa isin ja Eevan suhde kävi vaikeeksi ja ne eros. Isi oli kovin onneton, sen näki siitä. Isi on aina unelmoinut perheestä, omakotitalosta, takapihasta ja autosta siinä pihalla. Kirjautus sit johonkin nettideittipalveluun. Tapasi siellä Piian. Nykynen äitipuoli.
Alussa Piia oli ihan mukava, mutta jo sillon yläastelaisena tajusin kuitenki paljon. Jo alussa huomasin, että se yrittää alkaa manipuloimaan mua. Meillä oli kuitenkin aina kivaa ja hoidin sitten välillä hänen tyttöjään Annaa ja Sofiaa. Anna on mua 5 vuotta nuorempi ja Sofia 7 vuotta nuorempi. Kivat tyttöset olivat tuolloin. Piia alko sanomaan isälle, että mulla pitäisi olla rajoja enemmän. Aloin elää riskialtista elämää ku alkoholi ja tupakka alko tulee kuvoihin. Tuli poliisijuttuja ja sossukäyntejä. Kun olin 15, muutettiin uudelle paikkakunnalle ku iskä ja Piia ostivat talon. Mut oli sinäänsä pakotettu muuttamaan pois, koska isä anto kaks vaihtoehtoa: "joko muutetaan, tai jätän Piian". Halusin vaan, että isä on onnellinen. Piian todellinen luonne tuli aika äkkiä esille. Se on tosi tempperamenttinen, ei tee omasta mielestään koskaan mitään väärää, saa määrätä kaiken. Mulla oli viellä 17-vuotiaana viikonloppusin kotiintulo aika klo 22.. Riideltiin Piian kanssa tosi paljon. Se oli ihan manipuloinut isän jo kauan sitten. Mun elämä muuttui täysin kun tää ihminen tuli mun elämään, huonompaan. Kotiintuloaikojen asettaminen loppu kun meille tuli vuoden mittanen riita, jonka aikana ei puhuttu sanaakaan, ehkä kolmen kuukauden välein yksi lause, jos vaikka oli vieraita. Riita lähti siitä, kun Piia alko syyttämään mua isän ja Piian avioliiton ongelmista, haukkui mua ämmäksi ja lehmäksi, tyhmäksi, säälittäväksi ihmiseks. Niin menivät jossain vaiheessa naimisiinkin. Mutta tosiaan, aikuisen ihmisen ei odottaisi puhuvan noin, eihän? Mä olin kapinallinen ja syystä. Se ihminen kohtelee mua kun paskaa. Edelleenkin. Syyttää kaikesta ja huutaa vain mulle. Viime syksynä annoin meiän välien lämmetä, mut turhaan. Nyt ollaan taas samassa tilanteessa. Ei puhettakaan toisillemme.
Nyt mennään Annaan ja Sofiaan. Piia on kasvattanut ne aivan vääränlaisiksi ihmisiksi. Mun mielestä. Kun ne oli pienempiä ja hoisin niitä, ne oli niin täynnä elämää ja hauskuutta. Nykyään Annan ilme on tyhjä, se ei voi puhua mulle kun ei sen äitikään. Voi lapsi, jos se vaan tietäisin kaiken kaikesta, ymmärtäisi. Sofia nyt kyll välillä naureskeleekin mun kanssa, mut sekin aika harvinaista. Ne lapset ei tee mitään pahaa, ovat äidin helmoissa kokoajan. Annakin jo 13 vuotta, kohta 14. 13-vuotiaana mä jo vedin ekat perseet ja heräsin sairaalasta. Niillä ei oo edes montaa kaveria, hengailevat vaan kotona päivät pitkät, istuvat tietokoneella tai katsovat telkkaria. En nyt sano et niiden pitäis ryypätä tuolla ulkona jossain niinku mä tein, en todellakaan. Mutta kun tuntuu, että ne on liimautunu näitten neljän seinän sisälle.
Sitten viellä yksi perheenjäsen tähän. Siitä ei ole paljoa kerrottavaa kun en oikeastaan tunne kovin hyvin. Mun puolpikkusisko Paula. Paula on nyt 12, asuu sijaisperheessä, kun äiti antoi vauvana pois kun ei pystynyt huolehtimaan siitä. Paulalla on nyt hyvät vanhemmat. Hän kyllä tietää äitistä ja ollaan siellä käytykkin monta kertaa. Tai no mä käyn ehkä pari kertaa vuodessa. Ihana tyttö, hyvä koulussa, mallioppilas. Kaikkea muuta kun mä, eli kyllä se opiskelukin on varmasti paljon vanhemmista kiinni.
Minä vain
Oon aina halunnu kirjottaa mun tarinan ja niinmpä mä päätin nyt sitten alottaa. Oon vaan lähiaikoina niin rakastunu kirjottamiseen ja tykkään ilmaista itteäni ja saada äänen kuuluviin. Haluun pysyy tuntemattomana, nimikään ei oo mun omani. Mut ajattelin vaan että niin on parempi.
Oon omasta mielestäni ihan tavallinen 18-vuotias tyttö, ainakin päällisin puolin. Mun päässä liikkuu kyllä kaiken maailman ihmeellisimpiä asioita, mitä ei kyllä monetkaa varmaa vois ymmärtää jos ne suustani päästäisin. Oon mielestäni ehkä pikkusen vajaa, enkä osaa välttämättä tajuta kaikkii asioita niinkun ne pitäisi. Älykkyys mulla on perusluokkaa, luultavasti. En kyllä oo mikään huippuoppilas koulussa, mut luulen et pystyisin parempaan, jos vähän viittisin. Olen vaan niin saakelin laiska. Mut nyt, ku lukiokin on saamassa päätöksen tänä keväänä, tajusin, että ihan hyvin oon lukion hoitanut lukematta läpi. Yks koe koko 2,5 vuoden aikana mihin oon tosissaa lukenu: solubiologiaa. Pakollinen kurssi, mistä olin kiinnostunut. Tottakai mä joskus (harvoin) luin läksyjä, jos oli jotain tiukkisopettajia, jotka tarkasti läksyt. Mutta juu, mä tykkään juhlia. Tai nykyään vähän vähemmän sillee rankasti, mutta siitäkin voin sitten joskus myöhemmin selittää. Mut kaljottelu viikonloppusin on ihan ok. Mulle rentoutumiskeino, pääsee pakoon arjesta. Arki, semmonen sana mulle tällä hetkellä, mikä pelottaa. Mun koulu loppuu huomisen jälkeen enkä tosiaan tiiä mitä mä sitten teen kaikki päivät. Tykkään rutiineista, nyt ne rutiinit jää pois kun en joudu heräämään kouluun joka aamu. Pelkään tulevaisuutta. Oon aina asettanu itelleni liian suurii odotuksia: aina oon ajatellut et haluun hyvän työpaikan ja päästä kouluttautumaan pidemmälle. Ja nyt, haut edessä, mulla ei oo pienintäkään aavistusta mitä haluan seuraavaksi. Pitäis muuttaa pois kotoa ja sekin tuo lisää paineita. Oon aina pelänny epäonnistuvani täysin kaikessa. Elämässä ainakin. Haluaisin olla vaan niin tavallinen taatelintallaaja, mutta tuntuu ettei musta oikeen oo siihen. Haluisin olla ikuisesti nuori, elää niin, mut nyt pitää alkaa ottaa vastuuta asioista ja ajatella tulevaisuutta. Aina oon ollu hetkessä elävä ihminen, en ajattele huomista, meneisyyttä kylläki ehkä vähän liikaa mutta kuitenki. Haluisin aina vaan olla tämmönen röökiä polttava pysähtynyt ihminen. Kuulostaa vähän oudolta, mut näin mä tunnen. Oon monelle kaverilleni sanonu täs lähipäivinä, että ottaisin ihan ilomielin yhen lukiovuoden lisää elämääni. Tää tänhetkinen on mun mielestä sitä elämää, vaikka todellisuudessa mun elämä on vasta edessä. Tää oli vaan yks pysähdyspiste ja kohta tää kaikki on ohitse.
Oon omasta mielestäni ihan tavallinen 18-vuotias tyttö, ainakin päällisin puolin. Mun päässä liikkuu kyllä kaiken maailman ihmeellisimpiä asioita, mitä ei kyllä monetkaa varmaa vois ymmärtää jos ne suustani päästäisin. Oon mielestäni ehkä pikkusen vajaa, enkä osaa välttämättä tajuta kaikkii asioita niinkun ne pitäisi. Älykkyys mulla on perusluokkaa, luultavasti. En kyllä oo mikään huippuoppilas koulussa, mut luulen et pystyisin parempaan, jos vähän viittisin. Olen vaan niin saakelin laiska. Mut nyt, ku lukiokin on saamassa päätöksen tänä keväänä, tajusin, että ihan hyvin oon lukion hoitanut lukematta läpi. Yks koe koko 2,5 vuoden aikana mihin oon tosissaa lukenu: solubiologiaa. Pakollinen kurssi, mistä olin kiinnostunut. Tottakai mä joskus (harvoin) luin läksyjä, jos oli jotain tiukkisopettajia, jotka tarkasti läksyt. Mutta juu, mä tykkään juhlia. Tai nykyään vähän vähemmän sillee rankasti, mutta siitäkin voin sitten joskus myöhemmin selittää. Mut kaljottelu viikonloppusin on ihan ok. Mulle rentoutumiskeino, pääsee pakoon arjesta. Arki, semmonen sana mulle tällä hetkellä, mikä pelottaa. Mun koulu loppuu huomisen jälkeen enkä tosiaan tiiä mitä mä sitten teen kaikki päivät. Tykkään rutiineista, nyt ne rutiinit jää pois kun en joudu heräämään kouluun joka aamu. Pelkään tulevaisuutta. Oon aina asettanu itelleni liian suurii odotuksia: aina oon ajatellut et haluun hyvän työpaikan ja päästä kouluttautumaan pidemmälle. Ja nyt, haut edessä, mulla ei oo pienintäkään aavistusta mitä haluan seuraavaksi. Pitäis muuttaa pois kotoa ja sekin tuo lisää paineita. Oon aina pelänny epäonnistuvani täysin kaikessa. Elämässä ainakin. Haluaisin olla vaan niin tavallinen taatelintallaaja, mutta tuntuu ettei musta oikeen oo siihen. Haluisin olla ikuisesti nuori, elää niin, mut nyt pitää alkaa ottaa vastuuta asioista ja ajatella tulevaisuutta. Aina oon ollu hetkessä elävä ihminen, en ajattele huomista, meneisyyttä kylläki ehkä vähän liikaa mutta kuitenki. Haluisin aina vaan olla tämmönen röökiä polttava pysähtynyt ihminen. Kuulostaa vähän oudolta, mut näin mä tunnen. Oon monelle kaverilleni sanonu täs lähipäivinä, että ottaisin ihan ilomielin yhen lukiovuoden lisää elämääni. Tää tänhetkinen on mun mielestä sitä elämää, vaikka todellisuudessa mun elämä on vasta edessä. Tää oli vaan yks pysähdyspiste ja kohta tää kaikki on ohitse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)