Oon aina halunnu kirjottaa mun tarinan ja niinmpä mä päätin nyt sitten alottaa. Oon vaan lähiaikoina niin rakastunu kirjottamiseen ja tykkään ilmaista itteäni ja saada äänen kuuluviin. Haluun pysyy tuntemattomana, nimikään ei oo mun omani. Mut ajattelin vaan että niin on parempi.
Oon omasta mielestäni ihan tavallinen 18-vuotias tyttö, ainakin päällisin puolin. Mun päässä liikkuu kyllä kaiken maailman ihmeellisimpiä asioita, mitä ei kyllä monetkaa varmaa vois ymmärtää jos ne suustani päästäisin. Oon mielestäni ehkä pikkusen vajaa, enkä osaa välttämättä tajuta kaikkii asioita niinkun ne pitäisi. Älykkyys mulla on perusluokkaa, luultavasti. En kyllä oo mikään huippuoppilas koulussa, mut luulen et pystyisin parempaan, jos vähän viittisin. Olen vaan niin saakelin laiska. Mut nyt, ku lukiokin on saamassa päätöksen tänä keväänä, tajusin, että ihan hyvin oon lukion hoitanut lukematta läpi. Yks koe koko 2,5 vuoden aikana mihin oon tosissaa lukenu: solubiologiaa. Pakollinen kurssi, mistä olin kiinnostunut. Tottakai mä joskus (harvoin) luin läksyjä, jos oli jotain tiukkisopettajia, jotka tarkasti läksyt. Mutta juu, mä tykkään juhlia. Tai nykyään vähän vähemmän sillee rankasti, mutta siitäkin voin sitten joskus myöhemmin selittää. Mut kaljottelu viikonloppusin on ihan ok. Mulle rentoutumiskeino, pääsee pakoon arjesta. Arki, semmonen sana mulle tällä hetkellä, mikä pelottaa. Mun koulu loppuu huomisen jälkeen enkä tosiaan tiiä mitä mä sitten teen kaikki päivät. Tykkään rutiineista, nyt ne rutiinit jää pois kun en joudu heräämään kouluun joka aamu. Pelkään tulevaisuutta. Oon aina asettanu itelleni liian suurii odotuksia: aina oon ajatellut et haluun hyvän työpaikan ja päästä kouluttautumaan pidemmälle. Ja nyt, haut edessä, mulla ei oo pienintäkään aavistusta mitä haluan seuraavaksi. Pitäis muuttaa pois kotoa ja sekin tuo lisää paineita. Oon aina pelänny epäonnistuvani täysin kaikessa. Elämässä ainakin. Haluaisin olla vaan niin tavallinen taatelintallaaja, mutta tuntuu ettei musta oikeen oo siihen. Haluisin olla ikuisesti nuori, elää niin, mut nyt pitää alkaa ottaa vastuuta asioista ja ajatella tulevaisuutta. Aina oon ollu hetkessä elävä ihminen, en ajattele huomista, meneisyyttä kylläki ehkä vähän liikaa mutta kuitenki. Haluisin aina vaan olla tämmönen röökiä polttava pysähtynyt ihminen. Kuulostaa vähän oudolta, mut näin mä tunnen. Oon monelle kaverilleni sanonu täs lähipäivinä, että ottaisin ihan ilomielin yhen lukiovuoden lisää elämääni. Tää tänhetkinen on mun mielestä sitä elämää, vaikka todellisuudessa mun elämä on vasta edessä. Tää oli vaan yks pysähdyspiste ja kohta tää kaikki on ohitse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti