Raha pahanen

Oon tässä huomannu, että tää blogi on saanu mut niin iloseksi ja tajuun koko ajan ajattelevani tätä enemmän ja enemmän. Tuskin mun pitää mitään paineita ottaa? Mutta silti pyörii koko ajan mielessä mitä seuraavaksi kirjottaisin. Tässä tulee nyt vähän siitä miten raha on vaikuttanut mun elämään, sillä se on tosiaan vaikuttanut hirveesti.

Mun isällä on peruspalkkanen työ, mut ei mitenkään erikoisen korkea palkka. Usein ollaan jouduttu laskemaan pennejä ja senttejä. Kaikki mun elämän varrella olleet ihmiset ovat saaneet enemmän kun mä. Ala-asteikäsenä en viellä tajunnut, että miten rankkaa se varmaan isälle on rahallisesti elättää kahta lasta yksinhuoltajana. Ja sillonki kun isillä on ollu joku nainen, Eeva tai tällä hetkellä Piia, ei oo niitten naisten tulot vaikuttaneet mitenkään mun ja Mikon elämään. Niillä on omat rahat aina olleet. En oo oikeen koskaa ymmärtänyt sitä, mutta papereissa vissiinki luki, että mun vanhemmilla on yhteishuoltajuus aina siihen asti kun täytin 18 vuotta. En tiedä miten tää vaikutti elatusmaksuihin sun muihin, mutta sen tiedän, ettei äiti maksanut ainakaan pennin pyörylääkään meille, elämistä varten. Kaipa isä sitten jostain sai jotain korviketta? Kuitenkin. Ala-asteella kaverit sai paljon enemmän uusia vaatteita kun mä, ja pääsivät shoppailemaan kavereiden kesken. Mäkin oisin halunnut, enkä ymmärtänyt miksei voinut semmoseen antaa rahaa. En kai ehkä tajunnut, ettei ollut ylimäärästä? Semmonen on lapsen ajatusmaailma. Olin 4. luokalla ku pääsin ekaa kertaa shoppailemaan, Kirsin kanssa. Sain 40 euroa. Kyllähän sillä siinä sitten pari paitaa ja asustetta sai ostettua. Seuraavan kerran muistan, että olin shoppailemassa 6. luokalla yhen kaverin kanssa, josta en oo maininnut. Muistan, ku sen äiti anto tän kaverin käteen 110 euroa, ja mä olin edelleen saanut vaan sen 40 euroa. Tottakai, jos sanoin isälle, että tarviin uudet farkut ku kaikki on revenny yms. semmoset sitten piti hankkia. Aika usein sain tuttavien kautta käytettyjä vaatteita. Mutta muuta muistikuvaa ala-aste jutuista ei ole. Yläasteelle mentäessä aloin enemmän saada just vaikka lahjaksi sukulaisilta rahaa vaatteita varten. Niitä sitten ostin koko rahan edestä aina. 7. luokalla mulla oli tää kaveri Ilona, se ei ihan hirveesti äidiltään aina rahaa ja sillä oli bussikortti ja kaikki, että pystyi liikkumaan toiseen, suurempaan kaupunkiin, missä oli tavannut uusia kavereitakin. Olisin niin halunnut aina mukaan, mutta bussit oli kovin kalliita mun ja isän kukkarolle. Oli totuttava, ettei mulla ollut pakokeinoa meidän kuitenkin suhteellisen pienestä kaupungista. Olin tosi kateellinen aina Ilonalle. Se sitten alkoi enemmän liikkua niiden uusien kavereitten kanssa ja siksi meiänkin ystävyys vähän jäi, niin, kun mulla ei ollut varaa ylläpitää sitä. Näin mä sen ajattelin. Miten tärkeäksi asiaksi raha oli tullut mun elämää, vaikka olin vasta tosi nuori. Yläasteella jo tajusin perheemme rahatilanteen ja aina hävetti pyytää isältä rahaa. Vaikka eikö se niin ole, että nuoren periaatteessa kuuluukin elää vanhempien rahoilla, ainakin tiettyyn pisteeseen asti ja kunhan rahan käyttö ei mene aivan yli? 7. luokalla aloin välillä varastamaan kaupoista. Meikkejä, hiustenhoito välineitä, korvakoruja ja paljon muuta. Mulla oli semmonen kaveri ketä teki sitä myös. Tiedän, varastaminen on niin väärin kun mikään voi vaan olla, enkä tästä oo kertonut koskaan edes lähimmille ystävilleni, koskaan. Tunnen tästä asiasta lähes jokaikinen päivä syyllisyyttä ja häpeää. Jos voisin muuttaa asioita menneisyydessä, tämä olisi varmasti ensimmäinen asia, jonka mä muuttaisin. Varastelujakso kesti onneksi vaan vähän aikaa, noin 2 viikkoa. Enkä koskaan jäänyt kiinni siitä. Tai siinä vaiheessa en. Rahan tarve oli suuri, enkä isältä voinut pyytää kun pakkotilanteissa rahaa uusiin vaatteisiin ja muihin pakollisiin asioihin. Mulla oli meikkejä pitkäksi aikaa, piilottelin niitä isältä ja keksin ties mitä valheita, mistä olin kaiken saanut. Ei se osannut edes epäillä mitään. Valehtelu on asia, jota vihaan yli kaiken, sitä en onneksi oo hirveesti tehnyt elämäni aikana. Pienet valkoset valheet on normaaleita, mutta toi varastelun piilottelu on saanu varmaan mun kaikkien aikojen pahimmat valheet aikaan. Se siitä. 8. luokalla kun tupakka ja alkoholi tuli kuvioihin, aloin keräilemään kaiken maailman pulloja sun muuta. Sitä häpeän määrää, kun oli pulloja palauttamassa. Tuntui kun kaikki tietäisivät, että ollaan varattomia. Kotona sain siitä lähtien viedä pullo kauppaan ja se oli vähän niinku jonku näkönen, ei niin säännöllinen viikkoraha. Kauheella vaivalla sain kerätä aina rahaa johonkin greencat pulloon ja minitupakka-askiin. Sillon niitä miniaskeja vielä oli ja maksoivat vaan 2 euroa. Isä joi siihen aikaan aika paljon kaljaa ni pullojakin kertyi. Muuhun mulla ei sitten koskaan ollutkaan rahaa, pelkkään juotavaan ja tupakkaan. Viikosta toiseen oli tavoite, että ens viikonloppuna mulla on rahaa. Jossain vaiheessa sorruin taas varastamiseen kun aloin liikkua semmosissa piireissä. Tälläkertaa varastin itselleni tampooneita ja siideriä. En jäänyt kiinni siinä vaiheessa. Join sinä iltana 3 siideriä, olin humalassa, sillä oon ollut aina suhteessa pieni. Samana iltana mun parhaat kaverit Sanna ja Roosa sanoivat jos tulisin niiden kanssa hakemaan lisää. Suostuin. Menin aina tekemään kaiken mitä multa pyydettiin. Roosa ei ottanut, mutta mä ja Sanna päätettiin varastaa. Oltiin menossa kaupasta ulospäin ku kassaneiti käski avata laukut. Mun laukussa siiderit näky aivan suoraan, Sannan laukussa eivät. Ne oli piiloutunu jonku sivutaskun alle. Niitä ei huomattu. Sanna pyristeli äkkiä pois tilanteesta, kun Roosa taas suostui jäämään mun kanssa siihen asti, että poliisi tuli paikalle ja pyytäisi tiedot. Olin 14-vuotias, humalassa ja varastanut. Mut ja Roosa vietiin poliisiautolla kotiin. Roosa sanoi koko ajan olleensa mukana jutussa, Sanna oli paennut paikalta. Olin shokissa, Roosa joutui kertomaan tiedot poliisille kun ite en pystynyt puhua. Oli vähän noloa kaivaa niitä tampooneita ja siidereitä sieltä laukusta. Mutta loppujenlopuks Sanna ei edes mulle pystynyt enää myöntämään, että oli varastanut. Mutta mä olin siinä ja mä tiedän, enkä ikinä unohda. Siinä oli mun ystävä, paras ystävä. Roosa ja mä syötiin siihen aikaan aika paljon kaikkia sen isäpuolen reseptilääkkeitä, jotain lihaksia rentouttavia ja sydän lääkkeitä, ihan huvin vuoksi ku haluttiin tietää, tapahtuuko jotain. Aina tuli hauska olo. Tona iltana kun poliisit toivat mut kotiin, söin 7 särkylääkettä ja toivoin, että se vaikuttaisi jotenkin. En ehkä halunnut kuolla, mutta toivoin, että jotain tapahtuisi. Mitään ei tapahtunut. Isä oli sillon Piian luona, ja soitin sille ja kerroin kaiken. Ei tietenkään ilahtunut. Sain kotiarestia, jota en ollut koskaan saanut. Sannan ja Roosan vanhemmat kielsivät liikkumasta mun kanssa, koska olin varas. Aloin liikkua jossain ihme porukassa ja kun isä ei tiennyt mikä oli kotiaresti, anto mun päivittäin mennä joksikin aikaa ulos. Roosa halusi edelleen salassa tavata mua, Sanna oli mulle vihanen. Tais mennä vähän väärin päin koko homma. Sillon kotiarestin aikana menin polttamaan tupakkaa ja juomaan viinaa. Ja tulin kännissä kotiin, isän huomaamatta. Mut lopulta ku tilanne rauhottui, halusin taas olla Sannan kaveri. Kaikki oli hyvin. Niihin aikoihin aloin myös vähän lihota. Olin aina ennen ollut tosi hoikka ja pieni. Ei musta lihavaa tullut, edes pyöreää, mutta vaatteet jäivät vähän pieniksi. Ja niitä piti sitten käyttää. Aloin pukeutua pelkkiin huppareihin, joita mulla oli ehkä 3 kappaletta. Samoja vaatteita päivästä toiseen. Vaikka samoja vaatteita käytinki usein, oli ne kuitenki aina puhtaita, niin huonosti asiat ei sentään olleet. Isä oli luvannut mulle riparilahjaksi skootterin. Mopokortin sain synttärilahjaksi. Skootteri tuli kuukautta ennen ku olin muuttamassa uudelle paikkakunnalle. Skootteri oli ollut tosi halpa ja rumakin se oli. En tiedä kuinka kauan iskä säästänyt vai ottiko lainaa sitä varten, mutta oli luvannut sen mulle ja piti lupauksensa. Vähän kyllä hävetti sellasta pyytää, mutta kun kaikilla muillakin oli, ihan kaikilla. Päätin sitten viettää kunnolla niitä viimeisiä hetkiä siinä kaupungissa, aloin ajaa mopoa kännissä kavereiden yllyttämänä. Eihän se kortti mulla ollut ku n. 2 viikkoa ja lähti sitten hyllylle. Niin, olen myös rattijuoppo. Varas ja rattijuoppo. Elämä romahti, muutin uuteen kaupunkiin. Sain ekan kesätyöpaikan, mansikanpoimijana. Olin siellä kolme viikkoa ja tienasin 140 euroa. Pistin ne säästöön sitä varten, että mopojutusta oli sakkoja kertynyt jonkun verran, enkä tiennyt vielä kuinka suuri summa oli. Isältä en vieläkään saanut rahaa, enkä päässyt tapaamaan mun kavereita vanhaan paikkaan kun kerran kesän aikana. Siinä oli se onni, että Eeva asui vielä siellä ja mun pikkuveli Eevan luona, sen takia kerran pääsin kavereiden kanssa ku isä meni hakemaan Eevan luota Tonia. Oli viikko koulun alkuun ja isä osti mulle uudet farkut, hupparin ja kaks t-paitaa. Tosin makso puolet mun säästössä olleilla rahoilla ja sano pistävänsä ne joku kerta sinne takaisin. Ei koskaan pistänyt. Niillä rahoilla sain myös pari kertaa käydä moikkaamassa vanhoja kavereita ja sanoi nekin bussirahat pistävänsä takaisin, eikä koskaan pistänyt. Mulla ei ollut enää säästöjä. En saanut Piian takia enää viedä pullojakaan kauppaan. Se määräsi nyt. Kaiken. Kun 9. luokan puolivälissä aloin olemaan Nellin, Tanjan ja Riikan kanssa, en päässyt niiden kanssa sinne missä ne asuivat. Olivat tulleen tonne kouluun vähän kauempaa. Mulla ei ollut varaa siihen. Pian tuli myös oikeudenkäynti ja sain sitten sakkoja 330 euroa. Mistä mä sellaset rahat saisin ja vielä parissa kuukaudessa? Isä sano ittensä irti koko jutusta, mun moka, mä maksan. Aivan oikein, tajusinpahan, mitä olin saanut aikaan. Anosin lisäaikaa kesään asti, että jos saisin kesätöitä. Kesällä sain kunnan kautta pari viikkoa töitä. Ne rahat ei kuitenkaan riittäneet maksamiseen. Onneksi mun mamma pelasti mut ja ymmärsi mua. Tarjoutui sitten auttamaan ja siitä oon ikuisesti kiitollinen. Muuten mulla hädintuskin olisi enää luottotietoja. Piia päätti, että mun skootteri myydään, ei ollut sitten menopeliä vaikka kortin sainki takas puol vuotta menettämisen jälkeen. Mun kaikista poliisijutuista tietty seurasi sossukäyntejä. Uudellaki paikkakunnalla tuli yks kännijuttu 9. luokalla. Sossujen avulla saatiin ensin tukea mun lukiokirjojen maksamiseen, puoltoista vuotta. Rahaa mulla kuitenkaan ei koskaan ollu, se oli huono, koska monet kaverit asuivat kaukana ku lukioon olivat tulleet muualta. Onneks mulla nyt oli kavereita täälläkin jonku verran. Kaikki mun kaverit tohon aikaan tiesi, ettei mua kannata pyytää leffaan tai shoppailemaan, ku mulla ei ollut rahaa. Kukaan ei ees synttäreinä halunnu pyytää multa lahjoja... Se oli outoa, mut kuitenki aina pyrin hommaamaan jokusen euron edes pientä lahjaa varten. Piia painotti alusta asti ku muutettiin saman katon alle, sitä, että sillon ku hän oli mun ikänen, niin teki kioskissa töitä ja maksoi ite shampoot, meikit, deodorantit ja terveyssiteet. Mut mun mielestä toi oli kohtuuton oletus, sillä mä en saanut töitä, vaikka hainkin, olin kuitenki vasta 15 vuotta kun saman katon alle muutettiin. Lukion aikana Aloin jossain vaiheessa saamaan äitiltä välillä ehkä 10 euroa kuussa tai tupakkaa. Sillon tulin ihan hyvin toimeen, mutta ei ollut mihinkää muuhun rahaa. Seuraavana kesänä mulla ei ollut töitä, välillä sain ehkä jotain tehä iskän työpaikalla, mutta nekin rahat mitkä tienasin meni vaatteisiin. Aloin saamaan opintotukea vähän alle 100 euroa kuukaudessa kun isä lakkas saamasta lapsilisää. Menivät koulukirjoihin ja semmosiin kun pistivät sossussa luukut kiinni. Sanoivat, että isän ja Piian tuloilla kyllä pystyy maksamaan lukiokirjat. Eivät tajuu, että Piia ei maksa mulle mitään. Lukion toinen vuosi, rahaa ei juurikaan ollut, hain keväällä töitä sieltä sun täältä. Tein pari keikkaa isän työpaikalla. Onnekseni sain koko kesän kestävän työpaikan yhessä museossa. Olin täyttäny 18 just ennen kesää ja kun ekan palkan sain, 600 euroa, elinki sitten sen mukaan. Ostin vaatteita, kävin syömässä kavereitten kanssa, otin kauan haaveilemani kielikorun ja ennen kaikkea, ryyppäsin paljon ja kävin baareissa. Ihan vaan sen takia tein näin ja törsäsin, etten koskaan ollut saanu tietää miltä se tuntuu. Sain bussikortin! Oli niin paljon mahdollisuuksia, pääsin tapaamaan, ketä ikinä halusin. Pääsin shoppailemaan koska halusin. Sitten tuli toinen, ja kolmas palkka, rahat kuluivat äkkiä ku baareista oli tullu mulle kauhee pakkomielle. Kai niin tapahtuu monellekkin 18 vuotiaalle? Rahan kannalta mun kesä oli mun elämäni onnellisinta aikaa. Koitin korvata kaikille ystäville, sitä ettei mulla ollut koskaan ollu rahaa ja kävin niiden kanssa syömässä, leffassa, tein kaikkea kivaa. Mun työsuhde siellä museossa jatkuu edelleenki. Tosin käyn siellä töissä vaan harvoin kun on muitakin työntekijöitä. Mut onhan se kiva lisä. Viime syksynä huomasin, ettei säästössä ollut yhtään rahaa. Jossain määrin mua kaduttaa, mutta toisaalta ei. Sain kerrankin elää. Sitä olin niin kauan toivonut, koko elämäni. Syksyllä koulukirjojen osto jäi vähän vähälle kun piti maksaa abiristeilyjä ja muuta sellaista. Mun piti kesästä lähtien maksaa myös oma puhelinlasku. Bussikortti on mun nykysessä elämässä myös ehdoton, Nellakin asuu toisella paikkakunnalla ja melkeen asun sen luona ku kotona en viihdy. Se on siis ehdoton. Baareihin ei nykyään mee rahaa ku en usein käy. Alotin myös viime vuoden loppupuolella siivoustyön yhessä kaupassa. Siitä tienaa suhteellisen hyvin ja sain aluksi tosi paljon vuoroja. Imi mut ehkä vähän kuiviin koulun ohella, mut tykkään työstäni siivoojana. Enkä tulis enää toimeen ollenkaan rahallisesti ilman tota työtä. Raha karkaa nopeesti mun kädestä, ostan mielelläni kaikkea, mitä mieleen tulee, mutta pärjään nykyään. Se on tärkeintä. Nyt koitan kuitenkin säästää, ku pitäis vihdoin päästä muuttamaan pois ton hirviöäitipuolen kynsistä.

Toivottavasti moni ei järkyttynyt näistä varastelujutuista, valehtelusta ja poliisijutuista. Tähän loppuun täytyy vielä sanoa, että ne ovat täysin menneisyyttä, enkä koskaan enää voisin kuvitellaakkaan varastavani mitään. Enkä pidä valehtelusta. Väärin ehkä puolustella näin, mutta olin hyvin epätoivoisessa tilanteessa. Ja oon jo oppinut virheistäni.