Aina ikuinen äitini?

Jatkuu taas ja vauhti on hirmunen. Mut nyt biologisen äitini vuoro. Ajattelin kertoa ihan erikseen ku voi olla et tulee vähän pidempi tarina.

Mutta joo, kyllä se on ihan äitikin vaan, mut sillä ihmisellä ei kovasti arvoa löydy mun elämässäni. Se on alkoholisti. Poltti sätkätupakkaa ja joi kaljaa sillonki kun mua odotti. Oon monta kertaa miettiny et onkohan toi seikka jotenki vaikuttanu mun päähän? Voi hyvin olla, ku en mä nyt kuitenkaa iha normaalina itteäni pidä aivotoiminnaltani. Mun vanhemmat eros ku olin kolme. Ne oli alkanu jo 15-vuotiaana seurustella ja sit äiti oli 23 ku mut sai ja nii. Kai ne sit oli vaa nii kyllästyneitä ja iskä kyllästyny äitin ryyppäämiseen. Kyllä isiki joi kuulemma ja monta kertaa tappelivat kännissä ja mua ja Mikkoo kuskattiin koko ajan mamman ja pappan luokse. Mun äidin vanhemmat. Mamma kuuluu ehdottomasti mun elämäni tärkeimpiin ihmisiin. Pappakin, mut se on mies ja siks vähän etäinen. Mutta niin, muutettiin sitten Mikon ja äitin kanssa kolmestaan, käytiin säännöllisesti isin luona viikonloppusin. Sillon pienenä kun en mitää ymmärtänyt ni äiti oli mulle tosi tärkeä. Tottakai, samalla tavoin ku jokaselle pienelle lapselle. Mut ei me siellä kauaa keritty asua, alle vuosi kun äiti lähti jonnekki ryyppyreissulle ja jätti mut Mikon kanssa ilman ruokaa kotiin kaheksi päiväksi. Tää tuli sitte ilmi sillä tavalla, että mentiin Mikon kanssa pihalla sillon toisena päivänä leikkimään ja ei päästy sisälle kun avaimet oli jääny kotiin. Alko siinä naapurit ihmettelemään ja soittivat sitten jonnekkin. Mut tultiin hakemaan ja jouduin jonnekkin pientenlasten vastaanottokotiin yöksi. Muistan sen kun eilisen, että kun pääsin sinne paikkaan ni kello oli viittä yli 11 illalla kun kysyin kelloa ja se oli mun mielestä kauheen jännää miten olin sillon vielä hereillä. Olin neljä vuotta. Pian muutettiin Mikon kanssa isän luokse. Mikko oli kai jo vähän ymmärtänyt tilanteesta jotakin, ymmärtänyt mikä äiti oli. Mut mä olin niin pieni vielä, ei mun kuulunutkaan ymmärtää. Äiti alko ryyppäämään enemmän, sen elämä oli kalja. Siitä en tiennyt sillon mitään, koska mä olin vaan pieni lapsi. Nyt vasta jälkeenpäin tajuan kaiken. Mutta tosiaan, sitten kun olin melkeen 6 vuotta, Paula syntyi. Äitin ja isin lapsi. Vaikka asuivat erilleen, pysyivät kai yhdessä mun ja Mikon takia. Paula sai isin sukunimenkin. Kuitenkaan isi ei ollut koskaan mennyt isyystesteihin. Äiti anto Paulan pois, paremmille vanhemmille. Olin 15-vuotta kun sain tietää, että pikkusiskoni onkin puolipikkusisko. Aika monta vuotta valhetta. Mut kuitenki, ala-asteella aloin pikkuhiljaa ymmärtämään äitillä olevan jotain ongelmia. Äitistä alko tulee semmonen puhelinäiti, ketä aina joskus soitteli ja kerto rakastavansa. Olin 12, kun päätin etten enää kerro äitille rakastavani sitä. Kun en kerran rakastanut. Se vaan aina ois halunnu kuulla sen. Sen ikäsenä ensimmäisii kertoja alettiin tapella puhelimessakin, se haukkui mua ja se koski. Kännissä tietenkin aina soitteli. Siitä lähtien saatto välillä olla pitkiä aikoja kun ei tavattu, puhutaan kuukausista, kerran oli melkeen puoltoista vuotta kun ei nähty. Isä kypsy ihan täysin äitiin ja sen kännipuheluihin, niinku mä ja Mikkokin. Kännykät piti sulkee öisin, vähintään pistää äänettömälle. Pari vuotta sitten isä meinas tehdä siitä poliisijutun ku ei saanu rauhaa. Ja äiti, se uhkaili polttavansa meidän nykysen talon. En tiiä, viina on tappanut sen ihmisen. Äiti on vasta 42 vuotta tällä hetkellä, mut näyttää yli 50 vuotiaalta, kaikki ne rypyt, pulsuvaatteet ja se miten se ei pidä itestään yhtään huolta. Aina oon kadehtinut kavereitteni äitejä, hävennyt omaani. Kun olin yläasteella, aloin uskoa, että äitillä olis toivoa. Se muutti pois jostai kaukaa lähemmäs meitä. Muutti mamman luokse asumaan joksiki aikaa, kunnes mamma heitti sen pihalle kun ne nyt tuppaa välillä vähän riitelemään äitin takia. Mamma kertoi, että äiti oli ollut jonku miehen kanssa siellä kerran ja uskoo äitin olleen käyttäny huumeita. oli kuulemma niin sekava. Tän jälkeen kuulin myös, että äitillä on ulosotossa monia tuhansia euroja. Hetken näytti, että se saa otteen elämästä, mutta ei. Äiti oli jonku aikaa asunnottomana, asuskeli missä lie, soitteli kännissä, laitto rahaa tupakkaan. Välillä kävin tervehtimässä jossain ihme crack-luolissa sitä. Niissä asunnoissa haisi, tupakka ja viina, paska. Semmosiin paikkoihin äiti mua vei. Siellä oli räihnänen mies, tosi huonossa kunnossa, aivan laiha, jotain pakkoliikkeitä. Kiskoi kaljaa ja poltti tupakka. Äiti oli kännissä, sanoi, että tuo on Paulan isä. Aloin itkeä. Se oli ehkä mun elämän kamalimpia hetkiä. Ikinä en voi sitä unohtaa sitä hetkeä. Äiti on valehtelija. Aina ollut. Näihin aikoihin äiti oli tippunut jostain rappusista ja sen olkapää meni sijoiltaan tai jotain. Siihen ois maksettu korjausleikkaus kun äitillä ei oo töitä, ei oo koskaan ollut. Se ei antanut sitä leikata, ovela nainen. Keksis et pääsee varhaiseläkkeele ku käsi paskana ikuisesti ja kerää tuet. Mutta joo lopulta äiti sai oman asunnon kuitenkin, asui vieresellä paikkakunnalla kun me sillä hetkellä. Sillä ei oo yhtäkään nuoruudenystävää jäljellä, tapas vaan vanhoja pulsukavereita ja niiden kanssa sitten taas alko olemaan. Olin asunut vuoden uudella paikkakunnalla, olin 16 vuotta kun kotona alko menee erikoisen huonosti. Yritin sitten saada takaisin menetetyt hetket äidin kanssa ja karkasin kotoota äidin luokse. Oli kesäloma ja olin äidin luona 2,5 viikkoa. Sitten en enää pystynyt olemaan. Äiti on antanu mulle mun elämäni ensimmäisen tupakan kun olin 4-vuotias. Se anto mun myös polttaa sen luona ja itseasiassa osti mulle kaikki tupakat 15-vuotiaasta 17-vuotiaaseen asti. Puhelinäitinä. Taikka lähetti rahaa tupakkaan. Kerran lähetti postissa tupakkaa. Siellä äitillä ollessani kännättiinkin. Tosin ei äidin luona vaan oltiin äitin mitä ihmeellisimpien kavereiden luona. Sitten kerran meille tuli tappelu ja se kävi muhun käsiksi. Mä purin sitä käsiin jotta se päästäis musta irti, keräsin kamat ja heitin ne ikkunasta ulos ja yritin melkeen hypätä ikkunasta ulos kerrostalon toisesta kerroksesta ku äiti ei päästänyt mua ulos. Lopulta äiti meni käymään keittiössä ja ryntäsin ulos. Olin jutellu yhen kaverin kanssa ja se asu suhteellisen lähellä ja menin sitten sinne yöksi. Äiti oli soittanu poliisitkin ja siitä sitten seuras sossujuttuja. Isä haki mut aamulla ja sitte en vastannu enää äitin puheluihin pariin viikkoon. Sitten ku vastasin se syytti mua siitä miten olin saanut kauheet mustelmat sen käsiin. Olisipa nähnyt vaa mun kädet... Mutta joo, kyllä mä äitille anteeksi annoin. Oon niin kiltti, ollu aina. Se muutti n. 150 km päähän täältä aika pian tapahtumien jälkeen. Sinne pienee rupusee kyläyhteisöö missä sillä on juoppokavereita. Marraskuussa 2010 äiti laitto bussirahaa tilille ja pyys, että menen sinne sen luokse. Huono idea. Kun menin bussiin, soitin äitille. Yllätys, se oli kännissä. Se oli luvannu mulle ettei juo mitään koko viikonloppuna. No pääsin sitte perille ja siellä se odotti, pulsuvaatteissaan ja kaljapullo kädessään. Päästiin hänen ja yhen miehen kämppään, hirveessä kunnossa oleva semmonen. Täynnä tuntemattomia viiskymppisiä tai vanhempia miehiä. Sanoin äitille et lopettais juomisen ees mun takia. Muistan sanat "viel tää yks, sit mä lopetan". Toisti ton lauseen illan aikaa viel 15 kertaa. Siitä tuli riitakin ja meinasin soittaa, että pappa tulisi hakemaan mut. Ois pitänyt, mutta en soittanut. Ja otti viellä viinaaki päälle. Siellä miehet koitti tarjota mulle kaljaa ja juottaa mut känniin. Ei oikee innostanu. Loppuillasta aloin selittää sille ihan tosissaa et se kuolee pian et sille tulee joku maksakirroosi ja etten haluu sitä. Se vaikutti nii et se ymmärtäis. Mentiin nukkumaan samaan huoneeseen, sen kuorsaus oli hirveetä, en saanu unta. Aamulla selvis ettei se muistanu mitää keskusteluja. Sillon tiesin, etten halunnu olla siellä. Seuraava päivä oltii ihan kivan hepun luona. Äiti ei juonut, selitti juomistaan sillä, että häntä jännitti niin paljon mun tuleminen et oli pakko. Pääsin sunnuntaina kotiin enkä kertonut kenellekkään mitään mistään. Sen jälkeen kaikki on ollut tasasta paskaa vaan. En oota siltä ihmiseltä mitään, en anna sen ihmisen olla mulle mitään, oon jäädyttäny sen pois mun nykyisestä elämästä. Viime kesänä se edelleen ryyppäs, soitti kerran ja haukku mut aivan pystyyn. Olin töissä sillon. Äitillä oli mitä typerimpiä syytöksiä, esim miten raha on mun elämä, miten paljon mun isovanhemmat on antanut mulle kaikkea, miten tyhmä olen. Miten ystäviä ei osteta rahalla. Päädyin lopettaa puhelun sanomalla, että lopeta, mä olen töissä, kannattaisko sunki hankkii joskus sellanen. Mut kaikkein hassuinta tässä on se, että nää kaikki syytökset pätee siihen itseensä. En tiedä mitä oli muija vetänyt, mutta sillon puhui mulle kuin itselleen. En suostunu tän tapahtuman jälkeen olemaan yhteydessä äitiin 7 kuukauteen, en edes mamman kehotuksista huolimatta. Äiti koitti soittaa monta kertaa, en vastannu. Elämä oli vaikeeta ku en voinu vastata mihinkää soittoihin missä oli vieras numero. Se ois voinut olla äiti, ku sillä niitä prepaid liittymiä vaan on. Lopulta nähtiin jouluna mamman luona, oltiin ku mitään ei ois koskaa ollutkaan. Äiti on ollu jonki aikaa kuivilla. En edes tiedä mitä toivon enää nykyään, että se parantuu sen alkoholiongelmasta, mitä sillä ei edes itsensä mielestä ole, vaiko että se jatkaisi ja tapahtuis se, mitä kaikki on kauan miettineet. Kerran puhuttiin Mikon kanssa äitin ryypäämisestä. Taino ainahan siitä ollaan puhuttu. Mut mietittiin, et on tasan kaks vaihtoehtoo miten äiti pääsee eroon viinasta: joko se kääntyy uskoon, tai kuolee.

Tää koko äitijuttu on ollu aika suuri osa mun koko elämää. Mulla ei ole ollut äitiä, kenen kanssa oon menny ensimmäisen kerran ostamaan rintaliivejä. Tein sen isän kanssa. Muistan sen päivän ku kysyin isältä siihen lupaa. Mulla ei ole ollut äitiä, jolle kerroin kun menkat alko. Soitin isille hädissään ja kerroin isoveljelle, joka tokaisi "ooksä varma?" Mulla ei ole ollu äitiä, kenelle kerron kun oon ihastunut, ei oo äitiä, ketä vei mut ostamaan vaatteita, kampaajalle, ihan minne vaan. Mulla ei ollut, eikä ole. Mulla ei ole mun elämässä yhtäkään aikuista naista ollut neuvomassa. Oon kasvanut miesten keskellä, tehden miesten juttuja. Siks oonki ite joutunu ottamaan kaikesta ite selvää, mua ei oo kukaan ohjannut oikeeseen suuntaan, mä oon valinnut itse aina suunnan.