Nyt kun tässä koneella istun ja pääsin vauhtiin oikeen näitten mun mietteitten kanssa ni aattelinpa vaan, että miksen heti vois kirjottaa uutta tekstiä? Ajattelin hieman kertoa mun perheestä ja kokemuksista kaikkien perheeseen liittyvien asioiden välillä.
Elikkä tää nyt voi olla vähän sekavaa, mutta yritän nyt ainakin. Jos puhutaan mun perheestä, otan mukaan kaikki ne lähiverisukulaiset ja samassa talossa asuvat ihmiset. Mulla on isä, isoveli, äitipuoli, puolpikkusisko, puolpikkuveli, ja pari ylimäärästä "puolpikkusiskoo". Ovat siis mun äitipuolen lapsia noi kaks. Biologisesta äidistäni kerron ihan erikseen.
Isoveli, olkoon nyt vaikka Mikko, ku en kerra haluu mitään paljastaa. Mikko on neljävuotta mua vanhempi. Se on ollu pienestä asti mun paras kaveri. Sen kanssa mä leikkisin pikkuautoilla ja legoilla. Se opetti mut solmimaan kengännauhat ja uimaan. Parempaa isoveikkaa ei vois edes toivoo. mulle oli kovapaikka kun se muutti kotoa pois joku 2,5 vuotta sitten. Ja viel rankempaa oli kun se muutti pois tältä paikkakunnalta. Lähti viime syksynä opiskelemaan 300km päähän musta. Muistan sen ku eilisen ku hyvästelin sen ja itkin. Oon kyllä ehkä maailman herkin ihminen ja itken älyttömän pienistäkin asioista. Kyllähän mä tiesin et tullaan näkemää suhteellisen usein ja on facebookit ja kännykät. Nyt on ehkä viel kivempaa nähä ku on ollu vähä taukoo. Kivempi jutella kaikesta. Ollaan aina pystytty puhumaan Mikon kans ihan kaikesta. Jopa mä oon avautunut miesasioistani ja se naisasioistaa. Kaikist ekoist kerroist ja ihan kaikista jutuista, kummaa ehkä vähän ku se on kuitenki POIKA.
Seuraavana esittelyvuorossa iskä. Isi on maailman paras. Iskä on aina tukenut mua. On sillä kyllä ollu aika vaikeetakin mun kanssa, siihen nähden on jaksanut kuitenki tosi hyvin koko mun elämän aikana. Mulla on ollut kaikkii nuoruuden törttöilyjä ja silti se on tossa noin ja tukee. Ainut asia missä se ei oo koskaan tukenut on koulunkäynti. Sitä ei oo koskaan kovasti kiinnostanut miten siellä menee. Ei ole taputtanut olalle kun saan hyvän numeron kokeesta, ei oo moittinut kun oon saanut huonon numeron. Sanonut vaan "hyvä" tai "kui se nyt noin meni". Vastaukseksi riitti vaan "no se vaan meni". Se ei oo koskaan katsonut mun läksyjen perään, anto mun jo ala-asteella olla myöhään ulkona. Ei ollut kotiintuloaikoja. Muhun ja Mikkoon on käytetty enemmänki semmosta vaapata kasvatusmuotoo. Periaatteessa hyvä, periaatteessa tosi huono. Isillä on ollu huonoo onnee rakkauden suhteen. Mä oon aina ollut onnellinen vaan sillon, ku isä on onnellinen. Kun olin 6 vuotta se löysi Eevan. Eeva oli mun mielest tosi kiva. Sillä oli kaks lasta myös niinku isilläkin. Tyttö oli mun ikänen ja poika kaks vuotta vanhempi. Ehkä jonku vuoden iskä oli ollu Eevan kanssa ku ne päätti muutta yhteen. Kaikki oli ihanaa, sain siskon, joka oli samanikänen kun mä ja jaettiin huone ja meillä oli kerrossänky. Vihdoinki saan leikkiä tytön kanssa barbeilla. Tultiin ihan hyvin toimeen näitten uusien sisarusten kanssa, tietty vaihtelevasti. Isillä ja Eevalla meni hyvin. Muutettiin rivitalokämppään. Riitelivät usein meidän lapsien epätasa-arvosta talossa. Tietenkin vanhemmat aina puolustaa omiaan. Eeva alko tukistaa mua, en edes muista syitä näille tukistuksille mutta sitä se kuitenkin teki. Ehkä joku kolme vuotta asuttiin siellä rivitalossa kunnes isi erosi Eevasta. Samoihin aikoihin kuitenki kävi ilmi, että Eeva on raskaana. No, isi ja Eeva sitten seurustelivat viellä mut asuivat erilleen. Mulle syntyi vuonna 2003 pikkuruinen pikkuveli. Tai no puolpikkuveli. Aivan ihana. Jossain vaiheessa isin ja Eevan suhde kävi vaikeeksi ja ne eros. Isi oli kovin onneton, sen näki siitä. Isi on aina unelmoinut perheestä, omakotitalosta, takapihasta ja autosta siinä pihalla. Kirjautus sit johonkin nettideittipalveluun. Tapasi siellä Piian. Nykynen äitipuoli.
Alussa Piia oli ihan mukava, mutta jo sillon yläastelaisena tajusin kuitenki paljon. Jo alussa huomasin, että se yrittää alkaa manipuloimaan mua. Meillä oli kuitenkin aina kivaa ja hoidin sitten välillä hänen tyttöjään Annaa ja Sofiaa. Anna on mua 5 vuotta nuorempi ja Sofia 7 vuotta nuorempi. Kivat tyttöset olivat tuolloin. Piia alko sanomaan isälle, että mulla pitäisi olla rajoja enemmän. Aloin elää riskialtista elämää ku alkoholi ja tupakka alko tulee kuvoihin. Tuli poliisijuttuja ja sossukäyntejä. Kun olin 15, muutettiin uudelle paikkakunnalle ku iskä ja Piia ostivat talon. Mut oli sinäänsä pakotettu muuttamaan pois, koska isä anto kaks vaihtoehtoa: "joko muutetaan, tai jätän Piian". Halusin vaan, että isä on onnellinen. Piian todellinen luonne tuli aika äkkiä esille. Se on tosi tempperamenttinen, ei tee omasta mielestään koskaan mitään väärää, saa määrätä kaiken. Mulla oli viellä 17-vuotiaana viikonloppusin kotiintulo aika klo 22.. Riideltiin Piian kanssa tosi paljon. Se oli ihan manipuloinut isän jo kauan sitten. Mun elämä muuttui täysin kun tää ihminen tuli mun elämään, huonompaan. Kotiintuloaikojen asettaminen loppu kun meille tuli vuoden mittanen riita, jonka aikana ei puhuttu sanaakaan, ehkä kolmen kuukauden välein yksi lause, jos vaikka oli vieraita. Riita lähti siitä, kun Piia alko syyttämään mua isän ja Piian avioliiton ongelmista, haukkui mua ämmäksi ja lehmäksi, tyhmäksi, säälittäväksi ihmiseks. Niin menivät jossain vaiheessa naimisiinkin. Mutta tosiaan, aikuisen ihmisen ei odottaisi puhuvan noin, eihän? Mä olin kapinallinen ja syystä. Se ihminen kohtelee mua kun paskaa. Edelleenkin. Syyttää kaikesta ja huutaa vain mulle. Viime syksynä annoin meiän välien lämmetä, mut turhaan. Nyt ollaan taas samassa tilanteessa. Ei puhettakaan toisillemme.
Nyt mennään Annaan ja Sofiaan. Piia on kasvattanut ne aivan vääränlaisiksi ihmisiksi. Mun mielestä. Kun ne oli pienempiä ja hoisin niitä, ne oli niin täynnä elämää ja hauskuutta. Nykyään Annan ilme on tyhjä, se ei voi puhua mulle kun ei sen äitikään. Voi lapsi, jos se vaan tietäisin kaiken kaikesta, ymmärtäisi. Sofia nyt kyll välillä naureskeleekin mun kanssa, mut sekin aika harvinaista. Ne lapset ei tee mitään pahaa, ovat äidin helmoissa kokoajan. Annakin jo 13 vuotta, kohta 14. 13-vuotiaana mä jo vedin ekat perseet ja heräsin sairaalasta. Niillä ei oo edes montaa kaveria, hengailevat vaan kotona päivät pitkät, istuvat tietokoneella tai katsovat telkkaria. En nyt sano et niiden pitäis ryypätä tuolla ulkona jossain niinku mä tein, en todellakaan. Mutta kun tuntuu, että ne on liimautunu näitten neljän seinän sisälle.
Sitten viellä yksi perheenjäsen tähän. Siitä ei ole paljoa kerrottavaa kun en oikeastaan tunne kovin hyvin. Mun puolpikkusisko Paula. Paula on nyt 12, asuu sijaisperheessä, kun äiti antoi vauvana pois kun ei pystynyt huolehtimaan siitä. Paulalla on nyt hyvät vanhemmat. Hän kyllä tietää äitistä ja ollaan siellä käytykkin monta kertaa. Tai no mä käyn ehkä pari kertaa vuodessa. Ihana tyttö, hyvä koulussa, mallioppilas. Kaikkea muuta kun mä, eli kyllä se opiskelukin on varmasti paljon vanhemmista kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti