Ylioppilas

Tää on vissiinkin vaan mun tapa, etten kirjoittele tänne kauheen usein. Yleensä yritän odotella siihen asti, että olisi vähän enemmän kerrottavaa, kun musta tuntuu, että mun elämässä ei tapahdu oikeen mitään. Mut nyt vähän kertoilen taas kuulumisia.

Pääsin ylioppilaaksi! Ihme ja kumma kyllä kun olihan tossa kaikenlaista ylimäärästä noiden kirjotusten aikana. Oon vaan niin ilonen, että se on nyt ohi! Ja oon saanut kaikki kutsut lähetettyä ja ostettua mekon ja kengät ja lakin ja kaikki! Tää tuo vaan niin paljon uutta puhtia mun elämään, vaikka eihän tää ylioppilaaksi pääseminen mikään iso juttu ole. Ja tuskin edes pääsen minnekkään jatko-opiskelemaan noiden papereitten kanssa kun ei ole edes valintakoekutsuja tullut postissa. Mutta mua ei haittaa! En siis kirjoittanut mitään hyviä papereita ja se harmittaa. Tiedän, että olisin pystynyt kyllä paljonkin parempaan, mutta päätin mennä kirjotuksiin lukematta ja vietin aikaa vaan Jussin kanssa. Olinpas tyhmä. No mutta joo, ainahan voin korottaa niitä arvosanoja.

Mua kyllä ärsyttää niin paljon se ihminen! Oikeesti oon tässä kuukauden aikana kuullut siitä jos minkä moista juttua ympäri kaupunkia. Oikein ällöttää, kuinka tyhmä oon ollut, kun sen kanssa olin. Aikasemmassa tekstissä varmaanki sanoin sitä, miten pelkään kuulevani, että Jussi on jonku toisen kanssa tehnyt jotain. No, eihän siinä mitään, meni vaan kolme päivää meidän eron jälkeen ja sillä oli joku 15 vuotias pikkutyttö ollut yökylässä.. SIIS 15???? Kuinka alas mä oikeasti olen vajonnut kun sen kanssa olin. Toi on mun mielestä jo aika likasta. Ja muutenkin, en tiedä, ehkä tää on vaan mun oma mielipide, mutta onko se noin helppoa, jos on samalla viikolla kertonut rakastavansa mua? Itse en oikein usko. Mua harmittaa niin paljon, miksen kuunnellut mun ystäviä. Oisin säästynyt niin monelta paskalta jutulta koko tässä elämässä. Tähän mennessä Jussilla on vissiinkin ollut aika monta tyttöä/naista kierroksessa. Ei silleen, että muakaan kiinnostais, mutta ajattelinpahan vaan kertoa, kun näitä tuolta kyliltä kuulee. Eikä tää tosiaan ole mitään katkeruutta, pikemminkin ehkä sääliä. En kyllä yleensä sääli ketään. Myötätuntoa taas voin tuntea, mutta harvemmin säälin ketään. Ja niin, eipä ole Jussi meidän eron jälkeen kertaakaan kysynyt miten voin tai miten mun abortti sujui tai yleensäkkään mitään. Jos nyt totta puhutaan, olisin oikeasti toivonut, että se kysyy miten voin. Toi kokemus oli kuitenkin melko raju fyysisesti, sekä henkisesti. Viikonloppuna Jussi soitti ekaa kertaa. Saatoin olla vähän tympeä puhuessani, mutta syystä ehkä? Hän kysyi mun iltasuunnitelmia. No, en kuitenkaan innostunut niistä kovasti kertomaan. Sitten eilen vahingossa näin sen. Kovasti se koitti moikkailla, mutta en itse oikein innostunut. 

Olen taas alkanut juhlia aika paljon. Ehkä vähän liikaakin. Ja musta melkeen tuntuu, etten taas osaisi elää ilman alkoholia. Se jotenkin vaan vapauttaa mut kaikesta. Sillon tulee myös kaikenlaiset tunteenpurkaukset usein esille. En tiedä mistä johtuu sitten. Mutta tosiaan, tykkään mennä kerran viikonlopussa vähän viihteelle tanssimaan ja laittaa jotain nättiä päälle ja saada taas katseita miespuolisilta. Siitä tulee vaa niin hyvä mieli! Ja hauskaa on aina kavereiden kanssa tietysti!

Tosta abortista sen verran, että olen toipunut melko hyvin. Lähinnä kuitenkin olen sulkenut siitä puhumisen kokonaan pois elämästäni. Sitten yksin saatan surra sitä joskus. Itkenyt en kyllä ole pitkään aikaan, vaikka koko elämäni olen itkenyt monta kertaa viikossa. En sitten tiedä onko tää kokemus vaan vahvistanut mua niin paljon, ettei itketä enää ikinä. Paitsi kun olen humalassa. Mutta kuitenkin, vaikeimpia ovat päivät, jolloin kävelen kaupungilla ja näen itseäni nuorempia tyttöjä vatsa pystyssä. Tulee niin epäonnistunut olo. Ajattelen vaan aina, että enhän mä olisi ollut liian nuori. Paha paikka oli myös kuulla puoltoista viikkoa sitten, että vuotta vanhemman serkkupojan tyttöystävä on raskaana. Mietin myös usein raskauden aikana, etten voi pitää lasta, kun en tiedä mitä sukulaiset ajattelisivat. No, nyt olen melkeen varma, että kaikki olisivat tukeneet kovasti. Myös puoltoista viikkoa sitten juteltiin mamman kanssa äidistä. Silloin mamma nosti esiin sen, miten äiti on tehnyt abortin kolme kertaa. Joo, se on silkkaa tyhmyyttä ja huolettomuutta. Mutta sitten mamma kysyi, että enhän minä ole tehnyt. Vastasin, että en. En jotenkin vaan voinut. Olisi tullut sellainen olo, että olen pettänyt mamman, maailman tärkeimmän ihmisen koko elämässäni. Tulee usein olo, että teinkö väärän päätöksen. Okei, ehkä päivittäin. En vaan kerro siitä kenellekkään. Mutta sitten ajattelen Jussia ja tajuan, ettei siitä mitään olisi tullut. Vaikka tää on ollut kamala kokemus, olen toipumassa. Vähän oli rankkaa tossa ihan aborstin jälkeen kun oli pari koulututkimusta hoitamatta ja niitä piti sitten kiireellä vääntää. Menin sitten kouluun terveystiedon opettajani puheille ja kerroin tilanteen ja sitten kävin pari viikkoa koulussa tekemässä tutkimustani. Kotona siihen en olisi pystynyt. En täällä, täällä missä mulla on liikaa tilaa kaikille ajatuksille. Opettaja suositteli mulle myös psykiatria kun mieli oli niin järkkynyt. Sanoin, että on mulla ystäviä. Ei se kuitenkaan ole ehkä sama asia. En oikein tiedä pistäiskö mennä johonkin sellaiselle. 

Siitä äidistä voisin kertoa sen verran, etten ole vastannut sen soittoihin tai viesteihin kahteen kuukauteen. Ei ole kukaan muukaan sukulainen. Se lähettää jatkuvasti isälle jotain rakkausviestejä, vaikka ovat eronneet ainakin 15 vuotta sitten. Äiti kehottaa isää myös jättämään Piian. Isäkään ei jaksa kuunnella. Mulla on tällä hetkellä 10 numeroa, mistä äiti on lähettänyt viestin. Mun on vaan pakko tallentaa ne kaikki, etten vahingossa vastaa sille. Kuulostaa varmaanki kamalalta, miksei nyt joku voi äidilleen vastata. Minäpä kerron. Äiti on taas pilannut kaiken. Lupailee tähtiä taivaalta, haukkuu mammaa ihan hulluna ja muutenkin on ihan sekaisin. Se alkaa olla niin sairas viinasta, ettei paluuta taida enää olla. Äidin puheissakaan ei ole enää mitää tolkkua. Ei ollut enää sillonkaan, kun viimeksi tavattiin maaliskuussa. Joten voin vaan kuvitella nyt. Äiti on semmonen, että se vaan satuttaa kaikkia, vaikka koittaa vaan hyvää. Mutta se on vissiin aika yleinen piirre noilla alkoholisteilla. Mua vaan tällä hetkellä pelottaa ihan kauheesti, että se tulee pilaamaan mun ylioppilasjuhlat. Että se vaan yhtäkkiä pamahtaa paikalle ilmoittamatta, pahimmassa tapauksessa kännissä. Joudun itse pääsääntöisesti tekemään ruokia juhliin, kun Piia sanoi itsensä aika nopeasti irti. No joo, ehkä pitää olla tyytyväinen siihen, että se lupasi tehdä täytekakun. Mutta  paljon tehtävää on tosiaan juhlia varten. Mutta vielä kaikkein kamalinta olisi, jos äiti tulisi mun lakitustilaisuuteen. Taas kamalasti sanottu, mutta häpeän äitiä niin paljon. Kun se ei ole normaali. On ehkä väärin koittaa eristää se mun elämästä, mutta tiedän itse voivani paremmin näin kun en kanna huolta muista. Tai niin paljon kun äidistä pitäisi. Itsessänikin on aika paljon huolehdittavaa. Olen ehkä kamalan itsekäs, mutta en tiedä mitä muutakaan voin. En ehkä kestäisi sitä, että huomaisin äidin menettävän viimeisetkin järjen hivenet. En kestäisi sitä.

Nyt kun olen voinut vähän paremmin, olen alkanut liikkua vähän enemmän. Ehkä olen myös vähän laihtunut. Ainakin siitä olen laihtunut paljon kun lukuloma alkoi ja sainkin juuri hyvää palautetta luokkalaisiltani, joita en ollut pitkään aikaan nähnyt. Kehuista tulee aina hyvä mieli! Ja ehkä siksi jaksan enemmän liikkua kun muut huomaa eron ja ehkä itsekin vähän. Nyt kuitenkin koitan pyhittää tämän päivän auringolle ja illalla menen töihin taas. No, urheilua sekin!

Ja nyt tuli ensimmäiset kyyneleet pitkään aikaan tätä kirjoittaessa! Avauduinpahan taas vähän. Ensi kertaan!