Mikä ahdistus?

Heippa kaikki! Oon nyt tässä kovasti ajatellut lähiaikoina, että millätavoin jatkan tätä mun kirjottamista nyt jatkossa... Need your help a little! Elikkä siis jatkanko kirjottamista mun normaalista tylsästä elämästä, vai haluutteko jotain mun omia mielipiteitä jostain asioista vaiko pitäiskö mun tuoda itteäni jotenkin vähän esiin? (ei siis tietenkään liikaa, haluunhan pysyä piilossa...). No mutta nyt kuitenkin, ajattelin tässä kertoa vähän kuulumisia.

Elikkä kuten tää otsikkokin jo saattaa joillekkin kertoa, mun tän hetkinen olo on aika ahdistunut. Eilen näin äidin ensimmäistä kertaa joulun jälkeen. Viimeksi kun sen kanssa puhelimessa puhuin, se haukkui isän pystyyn niin en sitten halunnut eilenkään sille puhelimeen vastata. Sitä edellisellä kerralla oli haukkunut mamman pystyyn. Voi luoja... No hän sitten ilmoitti tekstiviestillä olevansa melkeen täällä meillä päin ja että haluaa tavata. En vastannut viestiin. Mutta äiti on kyllä sen verran ovela ihminen, että keksi sitten sekoittaa pikkusiskoni sijaisisän tähänkin soppaan mukaan. Sijaisisä sitten soitti minulle ja lupauduin näkemään äidin. Ensimmäinen lause, jonka äiti tavattuamme suustaan päästi oli "Kai sä sitten tarjoat mulle huomenna kahvin, kun mulla ei ole rahaa?" Kyllä, tässä taas tämä ihana äitini. Nähtiin eilen vain pikaseen ja sovittiin, että tänään nähtäisiin paremmalla ajalla. Kuitenkin äiti ilmoitti kaupungilla olevan liikaa melua, joten ei pääsisi tulemaan. Ajattelin, että ei sitten. Ei mua kiinnosta oikeastaan enää, tuntuu kun olisi vaan parempi elää ilman. Sekottaa vaan mun päätä koko ajan ja sai mut eilenkin itkemään hysteerisesti kun tajusin, miten sekasin se taas on. Sen elämä on pelkkää suoraa putkea. Siten, että joutuu elämään vaan tässä päivässä, koska sillä ei oo todenmukasia suunnitelmia. Toiseksi, se ei edes muista enää mitään, mitä sille sanoo. Sen todellisuuden kuva on jotenki häilyvä. Tai näin mä nään asian.
Tänään näin Maritan pitkästä aikaa vapaa-ajalla ja tuli kamala ikävä entisiä aikoja. Aikaa, kun mulla oli aikaa myös mun ystäville. Nyt olo on ku idiootilla, kun joka päivä tajuun sen ruman seikan, että oon vaan koko ajan Jussin kanssa. Ei sen näin pitänyt mennä? Missä helvetissä on mun yksityisyys? Ei taida kuulua mun sanavarastoon enää... Kysyin tänään Maritalta, että miten se on kestäny sen poikaystävää melkeen vuoden ku nyt puolentoista kuukauden jälkeen tää mun suhde Jussin kanssa alkaa olla mun mielenterveydelle ylitsepääsemätön jäävuori. Marita nauroi vaan. Mulla on ihan hirveä ikävä mun entistä elämää, elämää entisten ystävien kanssa. En väitä, etteikö poikaystävää ja ystäviä molempia sais mahdutettua yhden kiireettömän ihmisen elämään, varsinki nyt ku koulukin loppui, mutta kun Jussi nyt vaan sattuu haluamaan aina, että olen sen luona yötä jne. Camillan kanssa olin myös tänään. Sitten sovittiin Jussin kanssa, että se tulee mun ja Camillan kanssa myös. Sanoin ihan suoraan Camillalle, etten oikeestaan jaksaisi nähdä Jussia edes tänään. Olin vähän itekkin yllättyny mun kommentista sen sanomisen jälkeen. Mutta siltä musta tuntui, että en vaan jaksaisi. Jussi on ihana, mutta näen sitä koko ajan. Eikä se ole meidän parisuhteelle mun mielestä niin kovin terveellistä. Olin tänään töissä. Toi siivoustyö on sinäänsä inhottavaa, kun joutuu olemaan koko ajan yksikseen omien ajatusten kanssa. Töissä ahdisti äiti, Jussi, sekä jo parantunut, mutta uudelleen ilmestynyt ihotautini, tänään tehdyt ammattikorkeehaut. Täytyy varmaan mennä taas huomenna lääkäriin. Töiden jälkeen soitin Camillalle. Keksin sen sanan, jota koko päivän olin mielestäni etsinyt: olo on niin kahlittu. Olen käynyt mun parisuhdetta koko päivän läpi uudestaan ja uudestaan, enkä tiedä onko se normaali. Onko normaalia, että mä kiukuttelen joka ikisestä asiasta Jussille ja suutun joka ikisestä asiasta? Tiedän, että näitten asioiden joukossa on ihan oikeitakin suuttumisen aiheita. Jussi ärsyttää mua koko ajan tahallaan. Edellispäivänä sanoi mua ylimieliseksi kun ollaan muiden seurassa. Mä tiedän, etten ole koskaan ollut ylimielinen. Mulla on niin vähän ollut mitään. Koskaan. En ole oikeen voinut. En kyllä halunnutkaan olla. Kävin tona iltana vakavan keskustelun Jussin kanssa siitä, että mun pitäisi olla enemmän kotona, säännöllisestikkin. Ehkä se vois auttaa meiän mun mielestä kuihtuvaa parisuhdetta. Tai kun Jussin mielestä meillä varmaan menee hyvin. Mutta meneekö meillä sitten jos mä en niin tunne? Tänäänkin töissä pyöri tällaset lauseet päässä: "Pitäisi varmaan pitää taukoa Jussin kanssa" "Pitäisiköhän jättää Jussi, etten satuta sitä myöhemmin" "Tai sitten vaan teeskentelen, että nyt kaikki on hyvin ja sitten tää olo menee pian ohi". Mietin usein, olenko onnellinen. Jos joku kysyisi nyt "oletko onnellinen?", vastaisin luultavasti, että en. Mutta kun miettisin asiaa hetken... Mulla on poikaystävä, mulla on ystäviä, mulla on työpaikka, mä valmistun keväällä lukiosta, jatkosuunnitelmiakin on, olen perusterve, en ole maailman lihavin tai rumin ihminen (pinnallisuus, mielestäni maailman rumin asia, mutta silti olen sellainen), mulla on perhekin. Kyllä mä olen onnellinen. mun mielestä onnellisuuteen ei tarvitse muuta kun nämä. Ja ehkä hyvän olon. Mutta normaalisti mulla on hyvä olo. Tarkottaako se, että jos mulla tänään ja eilen ei ollut hyvä olo, että olen sitten onneton? En usko. Toivottavasti tämä on vaan joku vaihe. Jos on, haluun siitä asap eroon.

Miten voi olla, että nyt kun koulukin on ohi, niin mulla on näin sekasin kaikki ajatukset? Eikö mun stressin nyt olisi just kuulunut kadota? Tuntuu kuin stressiä ei olisi ollutkaan, mutta nyt se olisi jostain vaan ilmaantunut jäädäkseen. Mulla taitaa olla vuoden ajat sekaisin, kun näin masentaa.